Päivistä jolloin me oltiin Jumala ja Saatana meidän paras kaveri. Pettymyksistä, joita oltiin liian kovia itkemään paremmiksi. Tarina eksyksissä olemisesta, menneisyydestä irrottautumisen vaikeudesta.
Tommy Krivec on lähiönsä tuttu naama, joka kampp...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Jaxia ei näkynyt sen hymykuoppaisen treffien jälkeen ja olin odottanut kuin vihainen rakastajatar kotonani, että se saapuisi valittamaan miten kaikki meni jälleen pieleen, ja sen uudella naisella olikin jo aviomies, tai että se tuli vain ryöstetyksi. Jax oli kieltämättä lievästi outo mies, joka keräili eroprosessin keskivaiheilla olevia itseään henkisesti kypsempiä naisia ja erilaisia limsatölkkejä. Olin uhannut heittää sen tölkit suoraa ensimmäiseen roska-autoon, joka ajaisi ohitse, jolloin se ei kerkiäisi pelastamaan niitä takaisin. Se oli käynyt ulkomaillakin reppureissaamassa täysi-ikäiseksi tultuaan, tuskin limsatölkkien vuoksi, mutta kumminkin, ja toi sieltä ties mitä alumiiniroinaa mukanaan. Keräilykokoelmaansa se oli vaalinut tähän päivään asti sellaisella vimmalla, ettei kukaan kouluaikoinakaan ollut uskaltanut pahemmin harrastusta nälviä. Toisaalta ne oli varmaan ainoita asioita mitkä oli ollut lapsena sille täysin sen omaa. Sillä oli niin monta sisarusta, etten ollut edelleenkään varma olinko kaikkia tavannutkaan ja ne joutui jakamaan aivan kaiken mikä oli mahdollista jakaa. Vaatteet, karkit, lelut, huoneen, kaiken materian mikä nyt sen ikäisille oli siinä vaiheessa elämää tärkeää. Ja ehkä suurimpana sen vanhemmat joutui jakautumaan niin pieniin osiin, ettei niistä osista riittänyt huomiota jokaiselle.
Ensimmäisestä luokasta lähtien se ilmestyi sen kaksi kokoa liian suurissa housuissa meidän ovelle, ja me lähdettiin töhrimään bussipysäkkejä tai ajettiin pyörillä ympäri koulun hiekkakenttiä. Yleensä yritettiin ajaa mahdollisimman likeltä toisiamme kaataaksemme toisen, kaatumatta kuitenkaan itse samalla.
Sitten meidän kaduille ja porukkaan tuli kokaiini. Viattomilta tuntuneet särkylääkkeet jäi. Heitettiin tietämätöntä läppää miten huolestua voi sitten kun tää vaihtuu hepoon, ihan kuin oltaisiin vain sokeria rännitetty. Sehän oli vain vaihe, vaan toisilla se jäi polttelemaan kropassa, ne nälkiintyi elämästä sun silmiesi edessä. Silloin kai sitä halusi uskoa, että on itsensä herra, kunnes lopulta maailma löi sut alas kertarysäyksellä ankarimman kautta. Oli samaan aikaan elämän- ja kuolemannälkä, että niiden molempien pelko.
Joskus rankimpien viikonloppujen jälkeen yritin miettiä ihmisiä, jotka konttasi kadulla polvet verillä, luisevat puolialastomat vartalot kouristellen kohtauksesta, miten niiden kädet repi hiuksia kuin ne olisi päänahkaan tarttuneita iilimatoja, joista piti päästä eroon, että saidin lopetetuksi. Ja lopetinkin, kaiken alkoholista ja tupakasta lähtien ainakin hetkeksi. Pisin aika täysin päihteettömänä oli jokunen kuukausi, ja tuolloin aika vain lensi ohitse. Ja ehken olisi koskaan kokeillut muuta, jos alkoholi olisi sopinut paremmin. Ehkä, ehkä ja ehkä.
En ollut ehtinyt laskea monenako päivänä olin nuorempana herännyt pöhnäisenä vieraasta talosta, jossa kaikkien nimet olivat vieraita. Lattialta tuijottamasta kasvoja, jotka tuntuivat vääntyvän liikaa ollakseen aitoja. Sitä kun et tiennyt sattuiko päähän se hajuvesien sekoituksen tyrmäävä pistävyys pienessä vuokrakämpässä, vai oliko syypää oloon peilikuvassa. Sitten otit vähän lisää, että jaksoit kotiin asti romahtamatta. Muistin edelleen Jaxin saarnan, jonka se piti silloisen kesätyöpaikkansa; supermarketin parkkipaikalla. "Tommy jos sä jatkat tota pidemmälle niin mä en voi enää auttaa sua." Niin se oli sanonut ja sen jälkeen me rauhotuttiin molemmat - vähäksi aikaa. Ehkä pelkäsin sen katkaisevan välit meidän väliltä kokonaan, kun sillä oli jo niihin aikoihin syntynyt ajatus siitä, että se aikoi jättää kaiken laittomaksi lueteltavan. Vaikka mulla oli enemmän voimaa, sillä oli enemmän tahtoa, ja olin lievästi, mutta riittävästi kateellinen siitä että tiedostin sen.
