Korkeella kahestaan

Luku 7 - Tyhjä

A/N: moikkamoi, täällä taas piitkästä aikaa. tiiän, että tähän tarinaan ei oo toivottu jatkoa niin paljon kun vaikka aksu/tiiaan tai tumppi/nasuun, mutta en nyt saa mitään muuta tekstiä etenemään :c VMKA:ssa ois vaikka mitä mehukkaita juttuja tulossa, mitä haluisin päästä jo kirjottaa, mutta pakko saada eka toi seuraava luku pois alta. hiton tylsää välillä kirjottaa tollasia "täytelukuja", joissa ei tapahdu niin paljon kaikkee actionia, mutta joo, kyllä niitäkin tarvitaan : D

mutta tätä oon saanu kirjotettua, oikeestaan seuraavakin luku on ihan hyvällä mallilla. ihana, kun ootte jaksanu kommentoida ja vaikka oon ollu aika pitkän aikaa tosi epäaktiivinen, niin silti wattpadissa on tullu ilmotuksia voteista ja kommenteista - kiitos!! kivaa kevään odottelua ❤️❤️

**

LUKU 7 - TYHJÄ

JUULI

Mua kadutti. Ei ehkä niin paljon, kuin olisin voinut olettaa, mutta kadutti silti. Miten helvetissä mä olin niin heikko, että lankesin Roopeen kaiken jälkeen? Edelleen se herätti mussa tunteita ja haluja, vaikka kuinka yritin työntää kaiken sellaisen sivuun. Edelleen mä olin näin typerä.

Mä inhosin Roopea, ihan todella, mutta nyt, kun mä katsoin sitä ruhjeilla ja mustelmilla siinä mun parvekkeella, niin vihan ja inhon tunne tuntui kaukaiselta.

Se vaikutti jollain tavalla ahdistuneemmalta. Kai se oli aina ollut ahdistunut, mutta nyt sen näki siitä. Mä kelasin, että oliko sillä nykyisin pahempi olla, kuin ennen. Oikeastaan mä kelasin, että oliko se sekoamassa tai jotain. En mä yhtään epäilisi jos se vaan pimahtaisi jossain vaiheessa, niin paljon paskaa sen sisälle oli kertynyt.

"Meet näyttää tota sun kylkee lääkäriin", rikoin lopulta hiljaisuuden.

Turhaan mä sille saarnasin, eihän se aikonut sitä kätensä viiltohaavaakaan mennä tikkauttamaan. Sen kasvot näyttivät tosi pahalta, varsinkin se silmäkulma ja posken haava.

Roope tumppasi tupakkansa pöydällä olevaan lasipurkkiin ja katsoi sitten mua.

"Enpä tiedä", se lausahti ja mä huokasin.

"Ei ollut kehotus, vaan käsky, sulla on saattanu murtua luita", vastasin ja tiputin omankin röökini purkkiin. Nousin ylös tuolista ja katsoin Roopea.

"Kyllä se paranee", Roope hymähti ja mun teki mieli ravistella sitä.

Idiootti.

"Miten vaan", huokasin ja käännyin parvekkeen ovelle.

Roope seurasi mua sisälle asuntoon ja mä mietin, että häipyisikö se nyt, vai jäisikö se tänne pyörimään. Vaikka mä kuinka halusin kelata Roopesta pahaa ja ajatella, että se halusi vaan seksiä, niin mä tiesin, ettei se tullut mun luo minkään panon takia.

Sillä oli paha olla.

Siksi se oli tullut, ajanut kroppa rikki autolla Jyväskylästä Harjulle. Mä en ymmärtänyt itseäni, mä en ymmärtänyt mistä mun sympatiani Roopea kohtaan kumpusi. Mun olisi oikeasti pitänyt jättää se käytävään – se oli tehnyt mulle niin paljon pahaa.

Silti mä ajauduin tähän. Olin viettänyt Kiuruharjulla vasta hetken ja olin jo päätynyt harrastamaan seksiä Roopen kanssa. Mä olin ihan helvetin säälittävä.

"Ootko sä ongelmissa?" kysyin päästessäni olohuoneeseen.

Kysymys oli sinänsä nurinkurinen, ainahan Roope oli jossain ongelmissa. Ei se tosin itse varmaan ajatellut niitä ongelmina, vaan normaalina elämänään.