Korkeella kahestaan

Luku 4 - Isä ja sen poika

A/N: heippa! koitan nyt saada kaikkia näitä mun tekstejä jatkettua tässä ihan parin viikon sisällä. tää kirja kyllä täl hetkellä inspaa ehkä kaikista eniten hehh, joten tässäpä tätä lisää. pakko sanoo, että tää teksti tulee oleen jossain vaiheessa melko ahistavaa, ja kirjotan silleen aika suoraan ja kaunistelematta monista jutuista mitä tässä on. mutta tuskin mitään ihan super kamalaa kuitenkaan. kai?

kiitos kun luette ja jaksatte nakata kommentteja <3 antaa hurjana motia kirjottaa!! c:

*

LUKU 4 – ISÄ JA SEN POIKA

Aatu

Juuli jäi yöksi, se ei jaksanut illan tullen kävellä enää kotiinsa, eikä mua haitannut. Parempi vaan niin, en mä halunnut olla yksin. Mä sanoin sille, että se saisi nukkua mun sängyssä ja mä voisin nukkua kuluneella, kovalla sohvalla, mutta Juuli ei halunnut. Joten mä sitten etsin sille peiton ja tyynyn ja se käpertyi sohvalle katsomaan telkkaria. Mä pelasin koneella lopulta, eikä me puhuttu mitään, oltiin vaan, eri puolilla huonetta.

Se riitti mulle, se, että joku oli siinä.

Mullehan oli aina ihan saatanan sama mitä ihmiset tekivät mun luona, siis esimerkiksi silloin, jos täällä oli bileet. Ihan sama vetivätkö ne bisseä vai piriä tai tappelivatko ne tai naivatko mun kylppärissä. Ihan sama, kunhan olivat täällä, eikä mun tarvinnut olla yksin.

Kotibileet tuntuivat nykyisin vaan tosi vanhalta jutulta, kun mä olin jo kaksikymmentäviisi, enkä seitsemäntoista. En mä jaksanut sekoilla. Silti tänne tulivat kaikki – kaverit ja kavereiden kaverit ja kaikki.

Mulla oli kamala nuoruudenkaipuu, kun olisi vielä viisitoista.

Ja silti musta tuntui niin vanhalta, niin kuin mun sielu olisi jonkun helvetin kuusikymppisen. Niin kuin mun sisällä asuisi vanha mies, joka ei oikein jaksanut enää innostua mistään uudesta, vaan haahuili mennessä, kuljeskeli harmaassa massassa valmiina kuolemaan ja testamenttaamaan vähäiset rahat rapajuopolle isäukolle.

En mä halunnut kuolla, en mä ollut itsetuhoinen tai kuolemanhaluinen, ei se sitä ollut. Elämä ei vaan useinkaan jaksanut kiinnostaa, niin kuin mä olisin jossain välitilassa. Yleensä pelaaminen oli oikeaa maailmaa kiinnostavampaa, vaikka eihän silläkään oikeasti ollut mitään merkitystä, kunhan vaan tappoi porukkaa virtuaalisella sotatantereella.

Aika vaan kului, niin kuin se menisi koko ajan hukkaan. Ja mä vaan olin täällä, mun himassa, pelasin luurit korvissa ja ihmiset sekoilivat mun ympärillä viikonlopusta toiseen. Mä en jaksanut osallistua, sosialisoida, sekoilla niiden kanssa.

"Aatu", ääni kantautui luurien ulkopuolelta ja mä laskin kuulokkeet kaulalleni, käännyin katsomaan sohvalla istumaan noussutta Juulia. "Mä käyn röökillä ja meen sit nukkuu."

Juulin katse seisoi vähän. Muutama bisse ja polteltu paja tekivät mun olosta utuisen ja sumuisen, väsyneen, mutta mä en koskaan saanut unta ennen puolta yötä.

"Joo", vastasin nyökytellen.

Juuli nousi haukotellen, otti tupakka-askinsa ja suuntasi takapihalle. Mä päätin kuitenkin liittyä sen seuraan, kävelin ovesta viileään iltaan ja lysähdin takapihan tuoliin. Juuli näytti olevan ajatuksissaan, se usein vajosi jonnekin mietteisiinsä, tosi syvälle välillä.

Usein tuntui, ettei millään sinänsä ollut väliä, eikä mun elämässä ollut merkityksellisiä asioita, vaikka olihan siinä. Kun Juuli oli täällä, niin se tuntui merkitykselliseltä. Sen seura oli eri asia, kuin monen muun – sen seura oli merkityksellistä.