Korkeella kahestaan

Luku 2 - Ja ljublju tebja, Sasha

A/N: moi taas 👀 ku on nyt taas lukuja valmiina, niin aattelin, että sama laittaa tää toinen luku jo. oikeesti mua melkee hävetti alkaa julkasta uutta tekstiä, kun noihin muihin kirjoihin ei oo tullu vähään aikaan jatkoa ääh. en tiiä mietinkö mä vaan liikaa, niin ku aina. 🥴

oon täynnä iloa, ku nii moni tuli lukee tätä ja hitsi ku sain niin ihania kommentteja vau <3 c: suunnattomasti kyllä oon nauttinu tän kirjan ideoinnista, toivottavasti viihdytte tän seurassa jatkossakin ❤️ plus nää lyhyemmät luvut on niin paljon enemmän jees kirjottaa, ku noi mammuttiluvut, joita mun muut tekstit on täynnä.

**

LUKU 2 - JA LJUBLJU TEBJA, SASHA

Aatu

Mun äidillä oli ollut tapana lukea mulle venäjänkielisiä iltasatuja lapsena. Eniten se oli lukenut satuja Tulilinnusta, sellaisesta helvetin isosta riikinkukonnäköisestä otuksesta, jolla oli liekehtivät sulat. En mä muistanut enää mitä niissä saduissa oli tapahtunut, mutta mä muistin, miltä se lintu oli näyttänyt. Mä olin leikkinyt skidinä, että mä pyydystäisin Tulilinnun ja ottaisin sen itselleni lemmikiksi.

Mun äiti oli lukenut aina venäjäksi, vaikka oli se osannut kyllä hyvin suomeakin. Se oli puhunut tosin sellaisella todella vahvalla korostuksella - kuulostanut juuri siltä, miltä suomalaiset kuulostivat, kun ne matkivat venäläistä puhetyyliä. Mä opin lapsena venäjää heikosti, ehkä siksi, kun mua ei koskaan ollut kiinnostanut opetella. Joskus alakoulussa mua oli vaan ärsyttänyt, jos äiti oli puhunut mulle venäjää mun frendien kuullen.

Ehkä se oli ollut jotain kovan pojan häpeää.

Me muutettiin Kiuruharjulle, kun mä olin neljännellä luokalla ja mä sopeuduin ihan hyvin.

Tosin yksi kundi rinnakkaisluokalta oli huudellut mun perääni heti ensimmäisellä viikolla, että vitun ryssä. Mä olin lyönyt sitä naamaan sen seurauksena, ja se oli lopettanut saman tien sen länkyttämisen. Siitä jätkästä oli oikeastaan tullut sitten mun paras kaveri lopulta, se oli yksi Miska.

Nykyisin mä en kuullut Miskasta juuri koskaan enää mitään. Mä jäin jumiin tähän elämään ja Miska vaan, kai se kasvoi aikuiseksi.

Oikeasti äiti oli ollut helvetin tärkeä mulle, kadutti tavallaan, kun mä en ikinä ollut sanonut sille sitä. Äiti oli puhunut perheen tärkeydestä paljon, sillä oli ollut hyvin perivenäläiset perhearvot ja se oli ikävöinyt usein kotikaupungissa asuvia vanhempiaan ja sukulaisiaan. Mun äiti oli kotoisin Petroskoista ja me oltiin käyty Petroskoissa silloin tällöin näkemässä mun isovanhempia. Sinne pääsi helvetin helposti Suomen itärajalta bussilla, se ei todellakaan ollut kaukana.

Mä en kuitenkaan ollut käynyt siellä enää vuosiin.

Äiti olisi halunnut mun nimeksi Aleksandr. Se oli sanonut mua aina Sashaksi, mikä oli venäläinen lempinimi Aleksandrlle, ja sekin mua oli joskus hävettänyt. Mä olin sanonut sille usein silloin viides- ja kuudesluokkalaisena pikkukloppina, että mä olin vittu Aatu, enkä mikään Sasha. Äiti oli vaan hymyillyt ja kutsunut kahta kauheammin mua sillä nimellä. Se ei ollut oikein koskaan ottanut tosissaan mun uhoa ja kovistelua, se ei ollut ottanut sitä itseensä. Niin kuin se olisi aina ymmärtänyt mua enemmän, kuin mä olin edes tajunnut.

Ja ljublju tebja, Sasha.

Mun äidillä oli ollut Harjulla oma kampaamo ja sillä oli ollut ihan helvetisti asiakkaita. Kaikki Kiuruharjun mummot ja keski-ikäiset tädit olivat halunneet leikkauttaa ja värjäyttää tukkansa sen yrityksessä.