Korkeella kahestaan

Luku 5 - Niin kuin ennen

A/N: heippa <3 mä mietin pitkään, että kirjotanko tätä kirjaa vaan juulin näkökulmasta vai juulin ja aatun vai juulin, aatun ja roopen. aattelin sit et kirjotan ekat luvut aatua ja juulia, ja mietin roopea myöhemmin. tulin nyt siihen tulokseen, että kerta roope tulee olee tässä isossa osassa, niin kirjotan sit myös roopelukuja, vaikka sen näkökulma on ihan kaikista vaikein mulle. aattelin kuitekin, että haluan tuoda sen pään sisäistä maailmaa enemmän esiin, toivottavasti se ei haittaa :D nyt kuitenkin juulia tähän väliin. kiitos kun luette, niin tätä ku mun muitaki tekstejä, oon todella otettu <3

*

LUKU 5 – NIIN KUIN ENNEN

Juuli

Tepi oli pääsäätöisesti ihan viihdyttävää seuraa – Aatu oli sanonut, että se öykkäröi humalassa ja saattoi tapella, mutta ei se koskaan mun seurassa ollut sellainen ollut. Mun seurassa se oli aina ollut leppoisa ja iloinen, ehkä vähän pihalla ja vähän kärkäs välillä, mutta ei ikinä pahansuopa. Mulla oli monenlaisia kokemuksia päihdepäistä, eikä Tepi kuulunut todellakaan niihin huonoihin.

Mun äiti veti heroiinia ysärillä, silloin, kun sitä vielä oikeasti liikkui katukaupassa. Se veti sitä silloinkin, kun se odotti mua. Mä synnyin siksi tosi ennenaikaisena, puolitoistakiloisena vieroitusoirekipuja huutavana keskosvauvana. Me asuttiin äidin kanssa ensikodissa mun ensimmäiset elinvuodet, ja äiti kävi katkoilla, pääsi irti kamasta, retkahti taas ja meni uudelleen. Mä taas menin sijaiskotiin, odotin sitä päivää, että äiti voisi olla mulle äiti. Kyllä se yritti, niin mä halusin uskoa.

Äidin viimeisen katkolla olon jälkeen sossut päättivät, että mä voisin mennä kotiin, olin ehkä kuuden vanha, ja oikeasti kaikki oli ollut silloin ihan okei. Mä kelailin usein, että kaikki olisi voinut olla ihan okei paljon pidempäänkin, jos äiti ei olisi koskaan tavannut Jereä.

Jere oli ollut äitiä vähän nuorempi, entinen linnakundi, väkivaltainen ja helvetin kaoottinen, myrkyllinen ihminen. Jere oli ollut kamala ja pelottava. Ja äiti oli rakastunut siihen ihan päätä pahkaa.

Niin kuin mä Roopeen.

Joskus mä mietin, ettei me oltu äidin kanssa niin erilaisia. Päihteidenkäyttö ja paskat miesvalinnat – tulivatko ne geeneissä vai olinko mä saanut huonon esimerkin, mistä se tiesi. Tai sitten se vaan oli mua, kaikki tämä. Ehkä mä olin vaan typerä, helvetin epäonnistunut ihan kaikessa.

Mun isä oli aina ollut kuvioissa vähän, vaikka olikin asunut Harjulla. Siinä oli ehkä jotain samaa kuin Tepissäkin, paitsi, että mun isää ei ollut kiinnostanut juurikaan nähdä mua. Joskus tuntui, ettei Tepikään välittänyt Aatusta, vaan rakasti pelkkää viinaa, mutta kyllä se välitti. Mä näin sen katseesta. Mä tiesin, että Tepi oli ollut vaihtelevasti hyvin paska isä, mutta tunteeton se ei ollut kuitenkaan. Se rakasti Aatua ja mä tiesin, että sen alkoholismi hävetti sitä, ainakin välillä.

Me vietettiin päivää Tepin kämpillä korttia pelaillen, kunnes Aatu heitti mut himaan.

Mun olo oli rauhallinen koko illan, ei hermostuttanut, tehnyt mieli olla sekaisin tai mitään muutakaan. Mä pystyin vaan olemaan. Aatulla oli muhun hyvä vaikutus, sen seura toi tietynlaista lohtua. Mä pystyin luottamaan siihen täysin, tai ainakin enemmän, kuin kehenkään muuhun.

Ihan huomaamatta siitä vaan oli tullut sellainen, jonkinlainen tukipilari.

Mä tiesin, ettei mun kai olisi pitänyt poltella dullaa sen kanssa, mutta päätin olla ruoskimatta itseäni siitä. Mä olin kuitenkin kuivilla paljon kovemmasta kamasta. Mä päätin, ettei joku satunnainen pajari vielä luistanut mua raiteiltaan tai antanut mulle potkua alkaa taas sekoilla.