Korkeella kahestaan

Luku 1 - Uusi alku

AN: helloo! 👋🏻 oikeesti tän takia mä aina aattelin, että julkasen vaan yhtä stooria kerrallaan, koska mä tiesin, että mulle käy kuitenki niin klassisesti, että innostun työstää mun miljoonaa ideaa ja kohta mulla on kasa kirjoja, jotka kaikki on kesken ja jumittaa. okei, ei noi muut tekstit jumita, niihin on kyl tulossa jatkoa ihan pikimmiten (ja se iivon ja joonan oneshot on kans tulossa) 😅 mutta joo, en nyt vaa malttanu olla laittamatta tätä tänne.

oikeesti mun pitäs irrottautua välillä kiuruharjun hahmoista ja kirjottaa jotai iha muuta, mutta en sit vissii osaa. joten yllätys, tämäkin sijottuu harjulle ja niitä helvetin samoja hahmoja tässäkin tekstissä on.....................................

tää sijottuu samaan aikaan kun 'valvo mun kanssa aamuun', eli tässä on pari samaa kohtausta, mutta se ei vaikuta sinällään mihinkään. sonnyn 'korkeella kahestaan' biisi on ihan vähän antanu inspistä tähän joten siks toi nimi. nää luvut tulee olee lyhyitä (n. 2000-3000 sanaa), koska yritän pitää tän nopeetemposena ja tästä tulee myös todnäk aika lyhyt.

oon tositosi onnellinen jos eksyt lukee <3

**

KORKEELLA KAHESTAAN

"jos sä haluut karkaa, voit piiloutuu mun himaan
mun kämpäs on rikkinäisen sielun verran tilaa"

LUKU 1 – UUSI ALKU

Juuli

Jos mä nyt kuolisin.

Jos mä nyt kuolisin ja mun pitäisi viimeisillä hengenvedoillani kertoa jotain ihanaa ja kaunista mun elämästäni, niin mä kertoisin Rapasta.

Koska kaikista parhaimmat muistot mun lapsuudestani, ne olivat Rapan kanssa. Rapa oli ollut mun mutsin veli, mun kummisetä ja eno, Rami oikealta nimeltään, mutta ei kukaan sitä sillä nimellä ollut kutsunut. En mäkään.

Se oli aina ollut Rapa.

Rapa oli ollut ainoa, johon mä lapsena olin luottanut, jonka mä olin tiennyt aina puhuvan totta ja olevan tosissaan. Se oli ollut ainoa, jonka kanssa mulla oli aina ollut turvallinen olo. Se oli ainoita aikuisia, joiden kanssa mä olin saattanut olla lapsi, ilman pelkoa ja vastuita.

Siksi mä olin aina lapsena odottanut niitä viikonloppuja, kun mä menisin Rapan luokse Lahteen. Ne viikonloput olivat olleet parhaita. Rapa oli vienyt mua kesäisin tivoleihin ja syksyisin sekä keväisin lähimetsiin eräilemään. Se oli rakastanut luontoa enemmän kuin mitään.

Talvisin Rapa oli aina ollut poissa, silloin se oli aina lentänyt etelään ja mä olin ikävöinyt sitä kuin hullu. Mua oli silti aina lohduttanut ajatus siitä, että se palaisi kevään tullen taas, niin kuin oman elämänsä Nuuskamuikkunen. Sellainen se oli ollut, vapaa ja ikuisesti nuori, sydän täyttä kultaa.

Rapa oli ollut mulle kuin faija, kun mun omastani ei sellaiseen ollut.

Rapalla oli ollut prätkä, pitkä tukka ja tatuointeja, nahkatakki ja sellaiset vitun rumat ruskeat bootsit, jotka olivat silti sopinet sille oudon hyvin. Se oli haissut aina ihan tupakalle ja Sisu-pastilleille, mutta viinaa se ei ollut juonut.

Se oli käynyt katkolla ja raitistunut.

Rapa kuoli kaksi vuotta sitten, neljäkymmentäviisivuotiaana. Se oli aina sanonut mulle, että se kuolisi prätkän selkään tai tupakkaan. Se ei kuollut kumpaankaan niistä, sen sydän vaan petti. Sen vaimo Elise ei saanut sitä yhtenä aamuna enää hereille. Joten se kuoli omaan sänkyynsä, rauhallisesti ja tiedostamatta. Prätkän selkään kuoleminen olisi sopinut sille paremmin.