Kerro kun lähdet

Nina

Tunsin huonoa omaatuntoa kun surin äidin hautakivellä hänen lisäkseen myös Terhiä ja itseäni. Äidin hautakivikin oli vain keskiverto, kuten hänen elämäkin oli ollut ulkopuolisten silmin. Kun muut olivat lausuneet muistotilaisuudessa sanoja äidistä, ne olivat ylimalkaisia. "Hän auttoi aina apua tarvitsevia, hän teki parhaimmat juustokakut koko suvusta, hän näki hyvää jokaisessa." Mutta mitä äiti oli oikeastaan saanut heiltä? En minä silti katkera ollut. Ei ollut tilaisuuden tarkoituskaan kilpailla kirjallisuuspalkinnoista, vaan siitä kuka onnistui parhaiten näyttelemään, että oli täysin normaalia ettei isäni ollut paikalla. Vain kipakan tätini olin kuullut mumisevan miehelleen miten "sen helvetin Heikin on paras olla joutunut lento-onnettomuuten tai ajan sen yli itse kun tulee takaisin". Mies oli taputtanut tätini suonikasta käsivartta rauhoitellakseen, joka kuitenkin nykäisi kätensä pois ja risti ne puuskaan. Suvun lapset kaipasivat nimenomaan Heikki-setää, koska hänellä oli parhaimmat tarinat tuomisiksi ulkomailta, ja antoi taskurahaa, josta minä olin jo liian vanha nauttimaan. Pistin tänäänkin muutaman haistatteluviestin isälleni ja sanoin, ettei tarvinnut tulla enää takaisin, mikä oli kieltämättä lapsellista, mutta en jaksanut olla aina se kypsempi ihminen. Äijä oli itse yli viidenkymmenen, eli eiköhän ollut jo hänen vuoronsa olla aikuinen. Pelkkä "onpa kamala uutinen, yritän tulla jouluna käymään, nähdäänhän silloin?" ei riitä kuin ärsyttämään.

Muutoin ne olivatkin tuntuneet lähes harjoitushautajaisilta. Katsottiin ettei kukaan haukotellut tai itkenyt liian hysteerisesti, kaikki osoittivat myötätuntoista ilmeettömyyttä. Paikalle pakotetut lapset eivät olleet tehneet mitään noloa. Minä olin nyyhkyttänyt milloin tumman puuvillaisen paidan kaulukseeni, milloin käsiini, ja toivoin, ettei kukaan olisi tullut enää voivottelemaan osanottoja, ettei vavahteluni muuttuisi hallitsemattomaksi. Kai se oli hyväkin niin. Äiti oli päässyt rauhassa pois. Mitäänsanomattoman muistotilaisuuden jälkeen olin potkaissut korkokengät jalastani seurakuntatalon pihalla ja kävelin ne kourassa kotiin.

Itseltänikin melkein huomaamatta jatkoin henkilökohtaisia hautajaisiani pukeutumalla mustaan hautajaisten jälkeenkin. Sen lisäksi, että riiputin kasvoillani näkymätöntä suruhuntua kaikkialle minne menin, kannoin äidin muistilehtiötä samalla hartaudella.

"Äitisi on merkinnyt nuolen Terhin ja Samuelin väliin. En muista ketään Samuelia", Miko sanoi ja huokaisi. Olin raahannut hänet istumaan kanssani paikalliseen kuppilaan seuraksi ja näin, ettei hän ollut täysillä tässä mukana. Sivuutin tuon kattoon karanneen katseen.

"Etkö sä oikeasti tiedä Samppa Hurmeen oikea nimeä?" kysyin epäuskoisena.

Miko näytti häkeltyneeltä, mutta sai suljettua suunsa.

"Mistä olisin?" hän jupisi vähän hiljempaa. Pelkäsi vaikuttavansa typerältä.

"No ei sillä väliä." Napautin kynällä lehtiötä. "Samuel on lähtenyt täältä joka tapauksessa."

Miko näytti epäuskoiselta. "Sä todella kävelisit sen luokse kysymään Terhistä?"

"Miksen kävelisi? Sehän on vaan vanhempi versio Aaronista ja Eliaksesta", hymähdin. Samppa Hurme oli se, joka koko perheen maineen taisi olla alunperin ansainnut, kun baaritappeluitakaan ei enää ollut viikoittain miehen lähdettyä. Hurmeiden perhe oli niitä, jotka ohitit kaupassa hiljaisena ja esitit, ettet huomannutkaan heitä siinä pelossa, että joutuisit osaksi heidän elämänlankaansa jollain epäonnisella tavalla. Teininä en ollut ajatellut miten omituista oli, että vanhemmat jättivät veljekset kaksistaan saareen. Tuskin olin ollut edes kiinnostunut tietämään.

"Miksi niitten vanhemmat muuten edes lähti?" kysyin.

Miko kohautti hartioitaan. "Sanoinhan ettei musta ole tässä apua, siitä on liian kauan."