Kerro kun lähdet

Aaron

Lopulta minun oli välttämätöntä kohdata se kaikki. Kysyttiin oliko minulla mitään muistikuvaa niistä kaukaisista päivistä tai autosta, josta Mikokin oli halunnut tietää. Hieroin päätäni kuin otsaa olisi porattu kummaltakin puolelta kalloa. Sama auto, jossa koin ensimmäisiä haparoivia askeleita rakkaudessa, oli sama auto, jolla ajettiin isän ylitse vihan puuskassa, piilotettu autotalliin ja pistetty kappaleiksi sopivan ajan kuluttua, kun siihen ei kiinnitetty enää huomiota. En pystynyt kuvittelemaan Eliaksen tekevän niin. Kielsin muistavani muuta kuin auton olemassaolon.

Elias oli kuitenkin jo kertonut kaiken. Miten Terhi oli paennut saarelta, miten Ninan äiti oli pitänyt salaisuuden hautaan saakka. Kaikki olivat pysyneet poissa toistensa silmistä, niin oli ollut parempi. Pöly oli laskeutunut, muttei riittävän pitkäksi aikaa. Ninan äiti ei ollut jättänyt johtolankoja muistiinpanoillaan, kuten olimme luulleet. Hän oli seurannut uutisia, miettinyt alibia, jolla todistaa tarvittaessa syyttömyytensä. Ettei hän ollut siinä autossa, sillä metsätiellä. Elias oli kuitenkin se joka lopulta painoi kaasua, niin ne ainakin sanoivat. Leaa ei saataisi enää kertomaan omaa tarinaansa, eikä Elias tiennyt missä Terhi oli, tai missä äitini oli? Oliko äitini osallinen, vai oliko hän vain ollut hiljaa kiitollinen, että joku kosti hänenkin puolestaan? Kärsikö hän tuolla jossain niistä valheista, joita oli harvasanaisissa syyllisyyden katkuisissa soitoissa syöttänyt minulle? Ehkä se teki niin kipeää, ettei hän siksi kyennyt kohtaamaan minua.

Korhonen oli ainoa ihminen, joka voisi ymmärtää. Hän oli tuntenut isän, äidin, minut. Eliaksen. Hän ymmärsi niitä murahtelevia ja lippalakkiensa taakse kätkeytyviä miehiä, sekä sen miten ne tuhosivat perheensä. Korhosten kaksikerroksinen omakotitalo oli tien päässä, jota reunusti tasaisin välein istutetut, parhaillaan valkoisena kukkivat pihlajat. Lasten muovinen uima-allas oli vielä pihalla ja puolillaan vettä, ja aurinko oli kesän aikana polttanut nurmea sieltä täältä vaaleaksi. Epäilin, ettei pihan nurmikkoon sulautuvaa sadettajaa ollut kukaan koskaan laittamassa päälle.

Ovessa oli vanhanaikainen valurautainen kolkutin. Se oli niin koskemattoman näköinen, että soitin mielummin ovikelloa. Johanna avasi oven, en ollut nähnyt häntä hetkeen. Hän haroi vaaleaa lyhyttä hiustansa ja hymyili hillityn myötätuntoisesti. Johanna ei kysynyt mitä tein siellä, oletin että he olivat jo saaneet uutiset. Sisällä keittiössä Korhonen, Helmi ja Ilona istuivat pöydän ääressä, katosta matalalle laskeutuvan hämyisän valon alla, joka muodosti utuisan pyöreän valoympyrän keskelle pöytää. Korhonen nosti katsettaan ja kesken lauseen auki jäänyt suu sulkeutui.

"Sori", kävelin peremmälle. "En tiennyt minne muualle mennä."

Korhonen käski olla pahoittelematta, eikä tehnyt numeroa asiasta. Saattoi johtua lasten läsnäolosta. Hän nousi ylös ja kysyi halusinko juotavaa, yösijan, mitä tahansa. Kehotti olla kuin kotonani. Vanhin tytöistä oli kuulemma kipeänä ja jo nukkumassa kuumettaan pois. Kaksi nuorempaa söivät iltapalaansa silmät tapittaen minua. Nyökkäsin tytöille, mutta he käänsivät ujoina katseensa takaisin syömisiinsä.

"Se tosiaan nyt sitten on niin että Elias..." Korhonen aloitti, muttei halunnut lopettaa lausettaan.

"Näyttää aika helvetin huonolta", sanoin. Tytöt suoristivat ryhtinsä suoraselkäisten kulmikkaiden tuolien istuintyynyjen päällä.

Korhonen raapi sänkeään. "On tämä ihan saatanan sairasta."

"Isi!" Ilona huudahti. "Isi kiroili!" Silmälasipäinen tyttö pyyhki lasiensa eteen ajautuvia pitkiä hiuksia kasvoiltaan ja ehkä vähän leivältäänkin, ja etsi äitiään ovensuusta kannellakseen, mutta Johanna ei ollut siellä. Helmi myhäili Ilonan vieressä.

"Joskus elämässä tulee tilanteita, että on ihan luvallista sanoa paha sana", Korhonen yritti ottaa sanaa takaisin, mutta tiesi että se oli turhaa. Kuopus ottaisi kaiken ilon irti kiroiluista vielä pitkän aikaa.