Kerro kun lähdet

Aaron

Olin yllättynyt kun Nina pyysi luokseen käymään. Uskoin sen johtuvan silkasta tylsyydestä. Viesti ei ollut millään tapaa ehdotteleva, ja olin ehtinyt tulla jo siihen lopputulokseen, ettei välillämme tulisi tapahtumaan mitään toiste. Nina oli samaan aikaan suorasukainen ja salaperäinen. Lämmin, mutta riittävän etäinen, jolloin oli vaikea kutsua häntä ystäväksi.

Talon tunnelmassa oli jotain haurasta. Siellä tunsi edelleen Ninan äidin läsnäolon. Se oli kudotuissa matoissa ja pöytäliinoissa, puisessa kenkälusikassa, joka roikkui nahkaisesta nauhastaan eteisen naulassa. Olohuoneen tauluun oli ikuistettu saari taivaalta katsottuna. Lean oli täytynyt rakastaa tätä paikkaa. Olin oppinut nimen vihosta, joka oli jätetty matalalle pöydälle aukinaisena.

"Tuletko?" Nina huhuili keittiöstä. Käännähdin syyllisen näköisenä pois lehtiöstä ja pienistä sanomalehtiruuduista, joita lojui olohuoneen pöydällä. Minun ei ollut välttämättä tarkoitus nähdä niitä, vaikka Nina Terhistä kyselikin. Kellastuneissa leikkeissä ei kuitenkaan nopealla silmäilyllä ollut mitään uutta. Viimeisen vilkaisun jälkeen talsin Ninan luo, joka tepasteli ympäri kyökkiä siihen malliin, että ilman kireys vaikutti siltä, kuin hän oli tarjoilemassa suurtakin illallista. Syy löytyi kuitenkin kadonneista pelikorteista, joita Nina yritti löytää kääntämällä koko keittiön läpi, samalla jupisten miten hän oli aivan varma, etteivät kortit voineet olla missään muualla. Pelikortit löytyivät lopulta eteisen lipaston laatikosta. Nina vain hymähti topakasti ja tömäytti laatikoston kiinni.

Ilma ei vaihtunut avoimesta pikkuikkunasta huolimatta. Nina lätki pelikortteja pöytään vastakkaisella puolella, ilme vaikeasti luettavan totisena. Hän löi kortin pöytään varmana, mutta mutristi pettyneen oloisena suutaan. Omat korttini tuntuivat nahkeilta sormissani, kun järjestelin niitä väreittäin käteeni. Vanhat kortit meinasivat tarrautua toisiinsa kiinni.

"Mä en ymmärrä yhtään mitä Mikon päässä liikkuu", Nina aloitti. Äännähdin kysyvästi, en tiennyt minäkään miksei Miko ollut halunnut tulla mielummin Ninan luokse yöpymään.

"Se sanoi auttavansa ja seuraavana hetkenä ilmoitti ettei voikaan."

Kuulosti tutulta. Olisin myös mielummin puhunut hänen kanssaan jostain muusta kuin Mikosta, mutta sitä en tietenkään sanonut ääneen. Oli muutenkin vaikea keskittyä samaan aikaan peliin, että Ninan puheeseen.

"Kyllä se ainakin kyseli meidän vanhasta autosta. Aattelin että se liittyi jotenkin johonkin." Vilkaisin taas Ninaan. "Tai en keksi muuta syytä miksi se siitä olisi kiinnostunut", lisäsin.

Mikoa ei koskaan ollut kiinnostanut autot, ei edes moottoripyörät siihen aikaan, kun itse sellaisella ajoin ennen ajokorttia. Ja tuohon aikaan jokaisen teinipojan piti ainakin yrittää esittää olevansa innoissaan niistä, tai se leimattiin jollain tapaa eriskummalliseksi.

"Mistä se sellaista sai päähänsä?" Nina kysyi. Hän nojasi lähemmäs pöytää, kiinnittäen keskusteluun nyt selkeästi enemmän huomiota. Kohautin neuvottomana olkapäitäni ja läiskäisin oman korttini pöytään.

"Outoa", hän totesi, ja nyrpisti nenäänsä pettyneesti. Uskoin, ettei hän itse edes huomannut tekevänsä niin ollessaan pettynyt.

"Se auto oli nähtävästi samanvärinen mitä etsittiin", sanoin.

En ollut varma kannattiko Ninalle sanoa sen enempää asiasta, tai pelikortti-ilta vaihtuisi pian salapoliisileikiksi.

"Ja se on ollut sen kyydissä", jatkoin. Oli kai luonnollista, että ne seikat yhdistettynä Mikoa luonnollisesti kiinnosti asia.

"Miko vai? Miksi?" Nina katsoi ylös korteistaan. "Sehän inhoaa sua", hän täräytti, tasoitti korttirivistöään ja silmäili puolelleni.

"Niin no, nykyisin ehkä."