Kerro kun lähdet

Miko

Taivas tuli saarella lähemmäs kuin Helsingissä, jossa välissä oli rakennukset kannattelemassa sitä kaikkeutta. Täällä laakea sini kirjaimellisesti tuntui tippuvan niskaan ja yksinäisyyttä pystyi koskettamaan eri tavalla. Saaren tyyneys samalla kutsui ja etoi minua, enkä osannut päättää kumpaa se teki enemmän. Kuin se vain uinuisi ja odottaisi jonkin pahan tapahtumista. Tunsin olevani kotona, mutta sellaisessa kodissa, josta puuttui jotakin. Lapsuudenkodin lattian narahdukset olivat kehtolauluni, mutta jokin laulussa oli aina surullista. En osannut selittää sitä paremmin.

Iltalenkillä näin majakan valon, se seisoi edelleen muusta maisemastaan kuunhohtoisena. Olin inhonnut aluetta aikoinaan. Majakan ympäristö täyttyi remuavista nuorista, tyhjennetyistä oluttölkeistä ja tupakan natsoista yhdessä perjantai-illassa. Pystyin edelleen kuulemaan moottoripyörien pärähdykset ruohikoituneella rantaviivalla, kun pyörien valot etenivät kuin pienet soihdut pimenevässä yössä. Nyt majakan ympäristö oli tyhjä, yksittäisiä roskia löytyi edelleen. Hengitin suolaista ilmaa sisään ja puhalsin sen ulos suljetuin silmin.

Aaron halusi tavata, mutta olin epävarma olisiko se hyväksi meille kummallekaan. Hän oli pois tolaltaan ja omat tunteeni sekasotkua. Oli tapahtunut liian paljon liian nopeasti, eikä minusta ollut tueksi tai antamaan vastausta, jota hän odottaisi. Oli ristiriitaista, että suostuin tapaamaan hänet, koska en halunnut hänen olevan yksin, mutta jättäisin hänet joka tapauksessa aivan pian. Päivät olivat kuluneet nopeasti, ja viime päivien tapahtumat olivat vain valomerkki. Oli aika lähteä. Helsingissä mikään ei olisi muuttunut tänä aikana. Asunto olisi viileänä asumattomuudesta, tuoksuisi ehkä Tolulta siivoojan jäljiltä, joka kävi muutaman kerran kuukaudessa imuroimassa ja pesemässä lattiat. Se vähäinen määrä postia, joka vielä luukusta putoili olisi pinottu odottamaan siistiksi nipuksi pöydälle. Katsoisin alas parvekkeelta kapeille kaduille, jossa autot ajoivat hiljaa, etenivät kuin kiiltävät kuoriaiset. Leikkisin ajatuksella, että huomenna jättäisin menemättä töihin. En ilmoittaisi kellekään, sulkisin kännykkäni ja ottaisin äkkilähdön ulkomaille. Espanjaan, ehkä Madeiralle juomaan ponchaa, ja sulautumaan muiden punanahkaisten turistien joukkoon. Sulaisin turkoosien altaiden edessä yhdeksi hotellin rantatuolin kanssa. Oli tavallaan rauhoittava tietää, että minulla oli aina se mahdollisuus.

Rannan grillikioskilla oli muutama auto ja matkailijoita katsomassa kaiken taakse laskeutuvaa aurinkoa. Heidän leppoisista hymyistään tunnistin heidät turisteiksi. Suurimman osan oli ikänsä täällä kasvettuaan helppo ajatella, että täällä oli kaikki mitä he tarvitsivat. Ettei tuolla jossain ollut mitään. Kunnes heidän oli pakko lähteä opiskelemaan, armeijaan, pakoon omaa itseään. Turistien joukossa oli tuttu selkä. Joku soitti autoradiota taustalla, se kuulosti lähinnä hyminältä. Tiesin, että Aaron näkisi minut pian. Mietin viimeisiä askelia myöten pois kääntymistä. Kävelin hitaasti, kuin tunnustellen jokaista maan muotoa jalkojeni alla. Sitten Aaron kääntyi minuun, kuin olisi aistinut läsnäoloni, nosti katsettaan, ja ajattelin että siltä kiintymys näyttää. Se ei ollut hymy, ei aivan.

"Epäröitkö tulla?" hän kysyi.

"Miten niin?"

"Oot myöhässä", Aaron huomautti. Nyt hymy muodostui selkeästi havaittavaksi. "Oot liian tarkka sellaiseen."

Katsoin kännykän kelloa ja totta tosiaan, olin myöhässä. Neljä minuuttia. Meinasin näsäviisastella hänelle, ettei neljä minuuttia tarkoita vielä mitään, mutten ollut sillä tuulella.

"Miten sä voit?" kysyin sen sijasta. Aaron lähti kävelemään eteenpäin pitkin kiemurtelevaa polkua. Polku muotoili rannan muotoa, ja heinikko erotti sen vaaleasta hiekasta, joka oltiin kuskattu sinne alunperin ties mistä.

"Mulla on kaikki hyvin."

"Näinkö on?" varmistin.

"Vähintäänkin yhtä hyvin kuin sulla."