Kerro kun lähdet

Miko

Matka oli tuntunut pidemmältä kotiin päin. Olin puristanut taskussa olevia lääkkeitä ja yrittänyt puhua itseni heittämään ne mereen. Olisin jättänyt kaiken sille kirotulle saarelle. Aaronin, Ninan, lääkkeet. Henkilökohtainen Bermudan kolmioni, johon kadotin itseni.

Töissä kaikki oli kuten ennen, tosin shampanjan kimaltelevia kekkereitä ei ollut tiedossa. Muutama viikko paluun jälkeen käytin enemmän lääkkeitä kuin koskaan. Nukuin ensimmäistä kertaa pommiin ja olin turta päivistä, jotka välillä matelivat, välillä humahtivat ohitse. Ohi ne menivät joka tapauksessa. Unohdin avaimet kotiin ja lukitsin itseni rappuni ulkopuolelle, pitelin takkini kauluksia ylhäällä suojaksi tuulelta. Tuli talvi, joulu, ja vuosi vaihtui. Menin kohmeisessa huurussa sen lävitse, kuuntelin miten taivaalla räjähteli. Yritin itkeä tunnetta pois, mutten tuntenut kuin kyynelkanavien poltteen. En muistanut milloin olin itkenyt viimeksi. Sekoitin glögiin rommia ja join tahmeaa litkua, joka lämmitti poskia kyyneleiden sijasta.

Yritin ladata Tinderin, mutta poistin sen heti seuraavana päivänä. En jaksanut tutustua kehenkään. Hävetti miten varma valinnastani olin ollut jättäessäni Aaronin katsomaan rannalta perääni. Humalassa sohvalla retkottaen pistin viestiä hänelle ja pyysin anteeksi. Hän ei vastannut ja tunsin itseni typeräksi. Toivoin, että hän oli parhaillaan harrastamassa niin hyvää seksiä jonkun yhden illan juttunsa kanssa, että unohtaisi edes lukeneensa kiusallisen tunteelliset viestini. Aloitin käymään myös katuni kiinalaisessa ravintolassa niin usein, että kohteliaat omistajat oppivat jo odottamaan minua, kun viimein puku repsottaen työpäivän jäljiltä raahauduin paikalle. Opettelin tervehdykset kiinaksi vain heidän vuokseen.

Pidin Ninaan yhteyttä harvakseltaan. En maininnut hänelle sanaakaan Aaronista, mutta uskoin, että Nina kertoisi jos tapahtuisi jotain mainitsemisen arvoista. Nina oli hakenut syksyn haussa opiskelemaan, käynyt pääsykokeissa ja joutunut pettymään. Hän väitti että se oli okei, mutta kuulin kuinka hän joutui kiristelemään hampaitaan. Hänen äänensä kaikui kaiuttimesta asuntooni, samalla kun kuljetin sushia puisilla syömäpuikoilla kohti suutani.

"Ai niin, ajattelin tulla sinne Helsinkiin käymään."

Soijakastiketta tippui pisaran verran kiiltävälle tasolle. Minua ei huvittanut nähdä ketään, mutten kehdannut kertoa sitä Ninalle. Voisin ehkä vedota työkiireisiin, mutta Ninaa se tuskin pysäyttäisi.

"En ole käynyt siellä sitten...", hän mietti. Nielaisin kylmän riisin ja merileväliuskan alas. "No sen jälkeen kun lähdin sieltä", hän sanoi vähän apeammin. Sillä hän sai minut nalkkiin ja ehdottamaan, että näkisimme kun hän tulisi käymään. Hän ilahtui heti, innostui pölpöttämään kaikesta mitä hänen täytyisi hankkia matkaa varten.

"Niin, kauan oikeastaan ajattelit olla täällä?" ymmärsin kysyä.

"En montaa viikkoa."

Viikkoa? Toivottavasti hän keksisi itselleen muutakin seuraa. Hymyilin puhuessani, mutta puhelun päättyessä tunsin itseni väsyneeksi jo ajatuksesta. Olin tietoinen, etten voinut jatkaa näin. Puoliksi tosissani selasin työnhakuilmoituksia ja leikin ajatuksella, että irtisanoutuisin ja menisin tekemään jotain missä oli hyväksyttävää pukeutua verkkareihin ja huppariin, joka päällä oli nukahtanut edellisenä iltana. Irtisanoutuminen vaikutti olevan lähes jonkinsortin kidutuspornoa itselleni. Tiesi, että se oli vähän sairasta, mutta jokin siinä viehätti.

Kun Ninan olisi sitten pitänyt saapua, juna oli myöhässä. Rautatieasema kaikui lenkkareiden natinasta ja harvakseltaan korkokenkien kopinasta. Kaikkien päät vaikuttivat olevan kenossa kohti aikatauluja viliseviä näyttöjä. Ihmiset peittyivät suurien reppujensa taakse. Tunsin itseni epäilyttäväksi seistessäni pitkän tovin vain silmäillen ohipyyhältäviä ihmisiä, etsien joukosta tuttua hiuspehkoa. Sitten se ilmestyi kulman takaa, Ninan tomerien askeleiden rytmissä heiluen. Unohdin samassa halunneeni ennemmin sulkeutua omiin oloihini, kuin nähdä häntä.