Kerro kun lähdet

Aaron

Miko veti makuuhuoneeni oven kiinni. Sen, missä olin eilen pitkästä aikaa vain nukkunut jonkun kanssa. Suussa tuntui karhealta, kun ajattelin sitä. Kun siellä yleensä tuoksui rutiininomainen seksi, ilmanraikastin tai leikattu ruoho tuulettamisen jälkeen, oli tilalla nyt vain mieto saippua, lämpö.

"Tää loppu nyt", Miko sanoi. Ihoni kylmeni.

Yhtäkkiä tajusin, etten tiennyt miten kieltää häntä tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä. En osannut kieltää Mikolta mitään. Olin harvoin sanaton, mutta nyt olin juuri sitä. Nina kuvitteli ehkä olevansa vain suorasanainen ja reilu tullessaan kasvotusten puhumaan, mutta todellisuudessa se oli raaka.

"Kuulitko?" Miko toisti.

Kuulinhan minä. Tuijotin ohi Mikon, kohti ovea sen takana ja toivoin, että se olisi vain hiljaa ja halaisi. Uskoin, että se tuntuisi meistä molemmista paremmalta, mutta ehkä kumminkin vain minusta. Olin kädetön mitä tuli Mikon kanssa riitelyyn.

"Tää ei voi jatkua enää yhtää pidemmälle."

"Mikä tässä ehti alkaakaan?" tivasin. Olin turhautunut, pettynytkin ehkä. Ei ollut tarkoitus kuulostaa niin piikittelevältä. Kiitin itseäni, etten ollut mennyt Mikon kanssa pidemmälle aiemmin, mutta suututti miten Nina oli raapinut meistä kaikista huonoimmat puolet esiin vain muutamalla lauseella. Repinyt ne tikit auki, jotka olimme Mikon kanssa kuronneet vasta umpeen, ja jättänyt selviytymään oman onnemme nojaan. Ehkä Nina jopa hykerteli alakerrassa tyytyväisenä itseensä. Miko mutristi suutaan tympeästi.

"Tää taitaa johtua eilisestä", lausahdin sitten sovittelevasti.

Istuin sängyn reunalle, peitto upposi alla. Pistin merkille, että Miko oli pedannut sängyn herättyään. Miko jäi riidanhaluisena oven eteen ja tuijotti pahansisuisesti, tulistui vain entisestään lauseestani.

"Tää johtuu ihan yksinomaan siitä mitä sä olet tehnyt ja näistä helvetin monesta vuodesta, kun oon onnistunut unohtamaan koko saaren ja alle kuukausi täällä ja kaikki on ihan päin helvettiä."

Hieroin otsaani ja mietin oliko mitään mitä voisin sanoa parantaakseni tilannetta. Kaikki todennäköisesti ärsyttäisi Mikoa yhtä paljon nyt kun se sille päälle sattui.

"Ajattele positiivista puolta, sulla on aina mahdollisuus kadota sinne Helsinkiin ja leikkiä, etten mä tai kukaan muukaan ole olemassa." Levittelin käsiäni. "Aika käytännöllistä."

Tarkoitus ei ollut satuttaa Mikoa, mutta lause sai Mikon silmät kapenemaan. Sen aikaisemmat unen rippeet utuisista silmistä oli jo kauan sitten kadonneet.

"Vai että positiivista puolta?" Miko tyrskähti. "Eli sä olet edelleen katkera että mä lähdin täältä?"

"Enpäs", väitin. "Ajattelin vain muistuttaa, että me kaikki ollaan tehty valintamme."

"Ja kostat sen nyt mulle jälkikäteen kun viimein sait mahdollisuuden?"

"Mitä sä puhut kostosta?" huudahdin. Vaistomaisesti halusin ottaa siitä kiinni, saada se tajuamaan, että eilinen, kaikki mennyt, kaikki oli oikeaa minua. Ei mitään kertakäyttökamaa, jonka unohdin seuraavana päivänä. Mutta Miko puristi käsiään nyrkeiksi, katsoi minuun kuin kysyisi olinko tosissasi.

"Miten mä olen sulle kostanut?" toistin.

"No anteeksi nyt vaan että haluaisin tietää miten sulla on pokkaa koskea muhun ja pyytää viereen nukkumaan samalla kun säädät Ninan kanssa?"

Minkään ei ollut tarkoitus tapahtua. Minun ja Ninan, minun ja Mikon. Sen ei pitäisi edes olla täällä. Sen kuuluisi olla ja elää onnellisena Helsingissä, niissä mainoskuvien kaltaisissa Instagram- ja Facebook-kuvissa.