Miko

21 4 0
                                    

Syöksyessäni ulos Aaronin luota, olin valmis heittämään kaiken sen menemään, mitä Aaron oli koskaan sanonut, antanut ymmärtää ja olla ymmärtämättä. "Mun on hyvä olla täällä, sun kanssas", oli mies sanonut aikoinaan, niin varmasti kuin vielä pojaksi luokiteltava miehenalku vain voisi sanoa. Hän oli puikahtanut ikkunasta huoneeseeni, tuoden kylmää ulkoilmaa sisälle. Ihoni oli mennyt kananlihalle, muttei pelkästään ilmasta, vaan siitä miten varma Aaron oli kaikessa mitä teki ja sanoi. Mitä edes tarkoitti että joku Aaronin kaltainen sanoi niin, kun hänellä oli liuta ihmisiä tekemässä hänen olonsa mukavaksi? Hän oli tuolloin raapaissut polvensa ikkunalautaan noustessaan sisälle, ja silti silmät hämärässä tuikkien intti, ettei se kirvellyt. Teki mieli ravistaa kaikki ne muistot pois mielestäni. Löytää joku toinen Aaron-niminen, joka voisi ottaa hänen paikkansa. Tiesin, ettei se ollut enää mahdollista. Olisi ollut ehkä kuukausi sitten. Oli vaikea sanoittaa sitä, että me molemmat selkeästi tunnettiin jotain, ja että oli elettävä sen kanssa, että todennäköisesti aina tulisin jollain tapaa välittämään hänestä. Viha ja järki olivat liian heikkoja peittämään sitä.

Oli puhuttava Kaisun kanssa, en voinut nukkua Aaronin luona. En tänään, en huomenna, en ehkä enää koskaan. Kokonaan Aaronin unohtaminen tuntui niin mahdottomalta, kuin myös siltä etten oikeasti halunnut sitä. Oli kammottavaa myöntää, että sydämeni oli ehtinyt herättää toiveita eilen, salaa turvassa kylpytakin laskosten alla.

Pehmeät lenkkareiden tömähdykset seurasivat kadulla rytmikkäinä, ja väistelin kävelytiellä aaltoillen puolelta toiselle lenkkeilijöitä, jotka juoksivat ihoa nuolevissa trikoissaan silmät kovettuneina jonnekin määrittämättömään tavoitteeseensa. Ainoa mikä sai heidän jäykät niskansa kääntymään hetkeksi oli poliisiauto, joka suhahti ohitse.

En halunnut mennä vielä sisälle, tai ehken halunnut vain kohdata Kaisua juuri nyt. Oli liian kaunis sää, että olisin viettänyt sen sisällä itseäni surkutellen. Kotitie tuli kuitenkin vääjäämättä eteen, ja katseeni hukkui pihan villiintyneen nurmikon keltaiseen kukkamereen. Ehkä Kaisu olisi lukinnut ovet eikä suostuisi tulla avaamaan? Koitin ovenkahvaa ja se yllätyksekseni aukeni, väliovi oli samoin raollaan ja Kaisun kengät paikallaan. Niiden aukinaiset nauhat muodostivat pienet piruetit lattialle. Mikään tervehdys ei kuulostanut mielessäni oikealta, joten menin vain peremmälle. Kului vain hetki että Kaisun huuto ampaisi ilmaan talon perukoilta.

"Missä hemmetissä sä olet ollut!" Talo tuntui taipuvan äänen alla perustuksiltaan.

"Olisit voinut vaan laittaa viestiä ja kysyä", huomautin närkästyneesti. Kaisu tajusi madaltaa ääntänsä.

"Ninan luona?" En vastannut juuta tai jaata. "Olin oikeasti huolissani."

Kaisu seisoi kädet lanteilla, raidallisen paidan hihat käärittyinä kyynärtaipeisiin asti. Yritin antaa ymmärtävän hymyntapaisen hänelle.

"Halusin vaan ennen lähtöä puhua", sanoin. Kaisu kohotti kulmiaan. "Ettei se aikaisempi jää vaan hiertämään mitenkään."

"Ei jää", Kaisu sanoi yksioikoisesti. Nyökkäsin samanmielisesti.

"Mä pysyn edelleen kannassani, että se mitä teet on idioottimaista. Mutta mä myös ylireagoin." Otin kengät jalastani ja järjestin Kaisun kengät suoraksi riviksi omieni viereen hänen katseensa alla. Sisko puuskahti: "Olin ärtynyt muista asioista jo valmiiksi ja sitten se sun käytöksesi oli vaan viimeinen asia mitä halusin sietää."

"Kyllä mä sen tajuan, sitä sattuu."

Kaisu puri huultansa, laski toisen käden lanteiltaan. Se roikkui voimattoman näköisenä paikallaan.

"Meillä meni lopullisesti poikki Konstan kanssa", sisko tunnusti. "Ellet jo aiemmin arvannut?"

"Ajattelin sitä, mutta siis...varmastiko?" kysyin epäröiden. He olivat eronneet aiemminkin.

Kerro kun lähdetWhere stories live. Discover now