Kerro kun lähdet

Aaron

Isä olisi nauranut päin naamaa, miten sain turpaani. Tai ehkä varmistukseksi lyönyt itse uudestaan, että olisin oppinut läksyni. Hävetti vaikka koko ukko oli poissa. Hänen mielestään väkivalta vain kuului elämään. Jos lapsina menimme valittamaan muiden olevan ilkeitä, oli hänen vastauksensa olankohautus ja kehotus vastata nyrkeillä. Ihmiset eivät kuulemma kuuntele ennen kuin väkivalta otettiin mukaan, ja isä myös eli miten opetti. Haimme veljeni kanssa hänet baarista käsirysyjen jälkeen useita kertoja, koska äiti ei kehdannut näyttää siellä naamaansa. Annoin sen äidille anteeksi, sillä me ymmärsimme vain sen, ettei isästä pidetty, emme ottaneet sitä varsinaisesti itseemme. Siksipä kävelimme tarralenkkareinemme baariin, jonne meidät alaikäisyydestä huolimatta päästettiin, koska niin oli kaikille helpompaa. Pari minuuttia rääyttyämme isällemme, että lopettaisi jo kun ruokakin odottaa kotona, lähdimme yleensä kolmistaan paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä etunokassa jos oli kävelykunnossa, ja me ankanpoikamaisesti perässä. Olihan se aikamoinen ohjelmanumero. Taannoin meitä säälittiin, mutta kun Eliaksestakin kasvoi pääkatua aamuyöstä edestakaisin rälläävä mopopoika, oli nekin myötätuntopisteet käytetty loppuun. Edes se ei riittänyt, että olin yrittänyt petrata omalta osaltani sen jälkeen, kun Korhonen syöksyi supersankariviittoineen apuun antamaan työpaikan.

Elias antoi kuulua itsestään päivä soittoyritykseni jälkeen. Hän ei koskaan vastannut ensimmäisellä, vaan soitti takaisin kun sattui huvittamaan. Jotain valtapeliä se todennäköisesti oli veljen osalta, johon se koki oikeutuksen ollessaan vanhempi. Puoli vuotta sitten Elias oli omien sanojensa mukaan lopettanut kaiken sekoilunsa, mutta yhtään myötätuntoisemmaksi se ei sitä tehnyt. Oikeastaan siitä tuli vain karkeampi, kun ei voinut tilkitä egonsa aukkoja väkivallalla. Kävi sääliksi sen lasta, joka olisi ansainnut paremman isän, mutta minkäs teet. Kaikki me tässä ansaittiin enemmän ja parempaa mitä saatiin. Paitsi isäni, jota ihan ansaitusti koko kylä vihasi. Toivoin aina, että äiti olisi pettänyt sitä takaisin, muttei se yleensä jaksanut olla edes vihainen meidän nähden. Isä olisi ansainnut pahempaa, mutta jos karma on olemassa, se tuli saamaan ansaitsemansa jossain vaiheessa. Veli yskäisi limaa kurkustaan linjan toisessa päässä.

"Kerro nopeasti, mulla ei ole paljon aikaa", Elias ilmoitti. Ei tervehdystä, ei mitään ylimääräistä. Linja oli heikko.

"Mistä sä soitat?" kysyin.

Elias huokaisi kyllästyneesti, ja antaisin sen anteeksi jos sillä olisi joku oikea syy, kuten että "yritin kerrankin olla hyvä vanhempi enkä jatkaa tätä paskojen isien ketjua ja vietin aikaa lapseni kanssa."

"Ei sillä ole nyt väliä, mitä asiaa sulla oli?"

Vaikeinta oli olla ärsyttämättä Eliasta, koska siinä tapauksessa se ei ainakaan puhuisi mitään.

"Tota... Mitä sä muistat siitä Terhin katoamisesta?"

Olisin luullut Eliaksen sulkeneen puhelimen, ellen olisi tarkistanut onko linja vielä auki. Ei koskaan puhuttu keskenämme Terhin katoamisesta, vaikka molemmat oltiin yllätetty se aikoinaan meidän kotoa täysin tietoisina siitä mitä se siellä teki. Ei ainakaan ollut siivoamassa, kuten isä oli yrittänyt väittää ja perään jupisi miten meidän ei parane kertoa äidille. Ei meidän edes tarvinnut, kun se tiesi siitä jo.

"Multa tultiin kysymään siitä", sanoin kun Elias ei vastannut.

"Siis poliisit vai?"

Olisi mukava ajatella, että kohonnut ääni olisi tarkoittanut sen olevan huolestunut minusta. Tiesin kuitenkin paremmin.

"Ei sentään, yksi Terhin tuttu. Eiköhän se virallinen tutkinta oo jo sysätty sivuun."

"Mikä idiootti", Elias puhahti. "Jos joku on kymmenen vuotta poissa niin eiköhän se ole halunnut kadota tai kuollut, mitä se lopputulosta muuttaa."