Kerro kun lähdet

Nina

Syyllisyys ei tuntunut enää niin pahalta unien jälkeen. Keksisin kyllä keinon puhua Mikolle, mutta se sai odottaa. Levitin pöydälle eteeni kartan, jota halkoi syvät taitokset. Sitä ei oltu avattu pitkiin aikoihin - jos koskaan - sen jälkeen kun oli saatu tai napattu mukaan kylältä. Se oli tarkoitettu matkailijoille, ja siihen oli värikkäin pyörein muodoin merkattu näköalat, laiturit, patikointireitit ja maamerkit. Seisoin kiiltäväpintaisen paperin yläpuolella ja tunsin sympatiaa pientä saarta kohtaan. Sen ja vanhaksi käyvien asukkaiden taistelua pysyä elinvoimaisena. Sentään pian saataisiin silta mantereelle. Se oli jakanut mielipiteitä, ja tehnyt monien saarelaisten ruokapöytäkeskustelut epämukaviksi. Silta oli kuitenkin välttämätön, sen ymmärsi jokainen.

Tiesin, että saaren heinikkoiset rannikot oltiin etsitty koiran kanssa Terhin hukuttautumisen pelossa. Alueen metsät käveltiin läpi, mutten tiennyt missä mittakaavassa. Etsintäpartiot olivat koostuneet laajalti kyläläisistä itsestään. Tekisin itseni naurunalaiseksi jos lähtisin yksinäni käymään läpi maita ja mantuja siinä toivossa, että löytäisin Terhin. Tai mitä hänestä olisi vielä jäljellä. Olisiko se edes tunnistettavissa ihmiseksi? Missä kunnossa kymmenen vuotta vanhat ruumiit - luurangot, olivat? En uskonut haluavani nähdä elämästä tyhjentynyttä vaatteenpartta, tai sormusta sormessa, jonka liha oli kadonnut jo aikoja sitten. Toukkien jäänteitä tai onttoja silmäkuoppia. Mutta jos en minä, niin kuka sitten? Terhin perhe oli lähtenyt, muita ei tuntunut kiinnostavan. Äidistä tämä oli ollut tärkeää.

Äiti piti luonnosta, puutarhastaan, ja siitä, että kuuli miten tuuli vihelteli talon rakenteissa myrskyisinä päivinä. Hän tunnisti kasvit ja puut tuosta noin vain, jolloin mietin oliko se taito johon harjaantui, kun oli ehtinyt kuulla monen muun itseään vanhemman nimeävän niitä ennen sinua. Kysyin siitä äidiltä ja hän vain nauroi ääneti. Se oli äidin naurua, kun hänen silmänsä rypistyivät kulmista ja suu avautui nauruun, mutta itse ääntä ei kuulunut. En muista miltä äidin nauru kuulosti. Jos olisin tiennyt, että hän kuolisi niin arvaamatta, olisin ehkä ymmärtänyt ajatella asiaa tarkemmin, painaa sen mieleeni. Ehkä osaisin kuvailla hänen silmiensä värin niin tarkasti, että kykenisin näkemään hänet katsomassa minua. Nyt ne olivat vain vihreät.

Tein hakuammunnastani mahdollisimman huomaamatonta. Vedin lenkkivaatteet ylleni, nostin hiukset kiinni, jolloin näytin tavanomaiselta maastojuoksijalta. Vanhat juoksutrikoot suojasivat mahdollisilta ötököiltä ja risuilta, vaikka paljaana pilkottavat nilkat saisivatosansa aluskasvillisuudesta. En ollut luontoihminen, mutta yritin Terhin vuoksi. Terhin ja äidin. Etsin ratkaisua toisen ihmisen elämälle sen sijasta, että olisin etsinyt sitä itselleni. Tunsin tekeväni jotakin rikollista liikkuessani luonnossa. Katsoin jokaista tiellä ohittamaani ihmistä kyseenalaistamisen pelossa. Yritin hölkätä, mutta olin niin rapistunut, että kylkeeni pisti vain lyhyen matkan jälkeen. Painuin kaksinkerroin ja yritin painaa kipuilevaa kohtaa. En edes tosissani uskonut löytäväni mitään, mutta jokin sai minut lähtemään silti. Käsi pistelevän säteilyn yllä lähdin uudestaan liikkeelle.

Ei mennyt kauaa päästä sen verran syrjään, että vastassa oli vain renkaiden jättämistä uomista muodostunut kuivunut tie. Metsä ei ollut sankkaa, näytti siltä että sitä oltiin harvennettu joku vuosi taaksepäin. Olin valinnut alueen vain siksi, että se oli kävelyetäisyydellä Terhin luota, mutta riittävän kaukana etteivät mahdolliset avunhuudot kuuluisi lähimmille taloille. Jouduin keskittymään kasvojeni tiellä olevaan seittiin ja sen irrottamiseen paitani hihasta, etten antanut liikaa tilaa sille, miltä Terhi olisi kuulostanut pakokauhun vallassa keskellä metsää, joka oli niin lähellä, mutta juuri niin kaukana, että huutaminen oli hyödytöntä. Entä jos hänet oltiin haudattu elävältä? Suu täynnä hiekkaa, joka hiersi hampaiden väleissä, kuivuneita havunneuloja ja yläpuolella puut humisten lopullista kehtolaulua.

Odotin, että olisin tuntenut Terhin läsnäolon, vaikka se tuntui typerältä. Jonkun vastaavan kylmäävän vedon luissa, joka tuntui kotona äidin lähdettyä, kuin ikkuna olisi jäänyt aavistuksen raolleen. Tai sen miten kaikki muuttui hiljaiseksi. En tuntenut mitään, en huomannut yhtään sen enempää. Maa oli kuiva ja ritisi askelten alla. Ääni muistutti poksahtelevaa nuotiota. Kaivoin maata satunnaisesta kohdasta paljain käsin. Maa oli auringon polttamaa ja sormiini koski. Ylle kaartuvat männyt olivat liian harvoja suojatakseen maita säteiltä. Maa-aines pisteli kynsien alla. Tiesin, että tämä oli turhaa. Kaikki tuntui olevan. Istuin maahan rikkomani maaperän viereen ja tuijotin sitä kyynisenä. Pyyhin roskat housuistani, mutten löytänyt voimia lähteä pois. En tiennyt mikä vimma minut oli sinne asti ajanut.