Miko

15 3 0
                                    

Vaikka sisällä oli lämmin, tuntui kuin olisin hytissyt kylpytakin alla. Tiesin sen johtuvan ääneti ihoni alla kuplivasta jännityksestä. Koin samaa ennen työpaikan tärkeitä palavereja, joissa toinen jalka tamppasi pehmeästi lattiaan rytmiä, piilossa pöydän alla. Se oli piirre, josta yritin päästä eroon siihen asti, että asialle huomion antaminen vain pahensi asiaa. Nyt ei ollut mitään minkä alle raajoja piilottaa. Aaron puhui siihen malliin sanojaan venytellen, että pian häneltä loppuisivat kysymykset. Suuni kuivui. Join lisää, vaikka tölkki oli jo tyhjä. Pyöritin alumiinia käsissäni, ennen kuin tajusin näyttäväni vain hermostuneelta tehdessäni niin, ja laskin sen alas. Aaronilla oli merkityksellinen odottava katse, kuin olisi halunnut minun jatkavan. En ollut kuunnellut puoliakaan hänen jutuistaan.

"Taidan mennä nukkumaan", sanoin tökerösti.

Aaron karaisi kurkkuaan, haluamatta päästää minua noin vain menemään. "Musta olisi oikeasti ollut kiva puhua...no, oikeastaan kaikesta jo aiemmin." En ymmärtänyt miten Aaron sanoi näitä asioita niin varmana. "Mutta sä varmaan tiesit sen jo."

Nyökkäsin, mutta pakenin silti olohuoneeseen. Itsevarmat ihmiset pelottivat minua, pelkäsin niiden huomaavan, että oma varmuuteni oli vain tekaistua, esiintymiskursseilla opittua teatteria. Aaron toki tiesi sen jo, oli huomannut sen todennäköisesti heti ihka ensimmäisellä kerralla kun puhui kanssani vuosia aiemmin.

Silloin, sinä päivänä terveystiedon- että liikunnanopettajani oli pyytänyt jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Tiesin mitä asia koski, koska olin kaikin puolin harmia aiheuttamaton ja vain varjo luokan reunalla. Olin kuitenkin heti vuoden alusta jättänyt menemättä jokaiselle liikuntatunnille. Kuunneltuani opettajani kritisointia ja kannustusta - en tiennyt kumpaa se oli enemmän - opettaja käännähti luokan ovelle:

"Aa, Aaron, olimmekin sopivasti Mikon kanssa valmiita. Ja Miko", opettaja katsoi tuuheiden kulmiensa alta. "Muista mitä sanoin."

Enkä silti muistanut muuta kuin Aaronin, joka oli seissyt ovella, molemmat kädet repun kahvoja nyrkeissä pidellen. Edes osittain silmille putoavat hiukset eivät onnistuneet kätkemään niiden pilkettä. Aaron käveli jo tuolloin varrettomat lenkkarit kovaäänisesti lattiaa läpsyen, aivan kuin hän ei olisi koskaan oppinut häpeämään. Hän ei pyydellyt olemassaoloaan anteeksi ja tuolloin toivoin, että olisin voinut oppia sen häneltä.

Sen päivän jälkeen Aaron otti vapauden tulla luokseni käytävillä, ensin kysymään miten kaikista ihmisistä minä olin joutunut puhutteluun. Hänestä se oli omituista, mutta muistan kummastelleeni itse sitä, miten en koskaan nähnyt muita hänen seurassaan, vaikka Aaron vaikutti sosiaalisesti kyvykkäältä hankkimaan ystäviä. Hän nauroi tuolloin paljon. Sellaista teinipoikien naurua, joka oli aavistuksen liian vahingoniloisen kuuloinen, ja sai minut varpailleen. Nyt hänen naurunsa tuli jostain syvempää. Muiden teinien nauru oli myös yksi niistä syistä miksi olin jättäytynyt liikuntatunneilta. Opittuani tuntemaan Aaronin, totuin siihen nauruun, ymmärsin että sen takana oli muutakin kuin halu asettaa minut naurunalaiseksi. Emme koskaan viettäneet välitunteja toistemme seurassa, eikä meillä ollut samoja tunteja liikuntatuntien lisäksi. Aaron oli kuitenkin lopulta se, joka sai minut vuoden ensimmäiselle liikuntatunnille, vakuuttaen etten menettäisi siinä mitään. En tiedä oliko Aaron oikeassa, vai johtuiko se vain siitä, että hän oli kanssani, etten tuntenut ylpeyteni kadonneen tunnin päätteeksi. Ja jostain syystä Aaron vaikutti ylpeältä minusta, taputti selkään ja katosi reppuineen päivineen kuin olisikin ollut vain mielikuvitukseni tuotetta. Myöhemmin opin, että hänellä oli mopo, jonka jätti opiskelijoille tarkoitetulle parkkipaikalle vähän matkaa koulun päärakennuksesta. Sitäkään hän ei itse minulle kertonut, vaan koulusta päästyämme ajoi kerran ohitseni niin läheltä, että tuntui kuin hän olisi hipaissut takkini hihaa. En olisi välttämättä ehtinyt tunnistaa häntä kypärän alta, ellei hän olisi kääntynyt aavistuksen ja heiluttanut kättä.

Kerro kun lähdetWhere stories live. Discover now