Kerro kun lähdet

Nina

Kävelin takaisin saaren päätielle. Jalkani hikosivat lenkkareissa ja nilkkasukka oli paennut oikeasta jalasta kantapään alle nihkeäksi möykyksi. Kurottauduin maata kohti ottaakseni kengät kokonaan pois, ja kulkeakseni paljain jaloin kotiin. Se sai kesän tuntumaan samalta, mitä ne lapsuudessa olivat olleet. Kun kesä tuntui enemmän kesältä, eikä aurinko aiheuttanut vielä syöpää. Liikkeeni jäi kesken, kun näin miehen, joka seisoi tienviittojen kupeessa kuin epäonnea enteilevä näky. Paikalla oli vanha bussipysäkki, joka ei ollut enää tätä nykyä käytössä. Kävelin lähemmäs, tarkastelin löysän hartioilta tippuvan t-paidan hihojen alta putoavia kalpeita ja punoittavia käsiä, ja niiden vielä hailakampia arpia. Hän neppasi tupakan sormistaan tielle, suoraa eteeni. Seitinohut savunauha kieppui siitä ilmaan. Astuin tarkoituksella tupakan natsan ylle. En ollut varma halusinko osoittaa olevani itsevarma, vai ainoastaan ilkeä, sillä mitä tahansa Elias tekikin täällä, en pitänyt siitä, enkä aikonut antaa hänen ymmärtää toisin.

"Teistä Hurmeista ei näköjään ikinä pääse eroon."
Mies ei antanut katseensa kohdata kanssani, hymähti vain sivulleen, kuin olisi puhunut jollekin näkymättömälle seuralaiselle vierellään. Ohi kehräsi auto, hiljaa kuin olisi sunnuntaiajelulla. Molemmat katsoimme sen tyynesti kaikkonevaa hiekkapölyn huurruttamaa takalasia, kun Elias viimein puhui.
"Kylähulluus näköjään elää ja voi hyvin täällä edelleen."
"Luulin että ymmärtäisit huumoria", huomautin.
Mittailin miehen kumaraa ryhtiä, joka teki hänestä lyhyemmän näköisen mitä hän todellisuudessa oli.
"Miksi sä olet täällä?" kysyin suorasukaisesti. Hänestä ei ollut kuulunut sen jälkeen kun oli alunperin lähtenytkin, ja hänen että isänsä lähdön jälkeen saarella oli niin vähän tapahtumaa, ettei siellä tainnut enää olla pysyvää poliisivoimaakaan. Ne tulivat tarvittaessa lautalla tai helikopterilla.
"Oon ymmärtänyt, että sun on todella vaikea olla puuttumatta muiden asioihin?" hän korotti ääntään lopussa kuin kysymykseen, vaikkei se sellaiselta tuntunut. Nyt Elias katsoi minuun, hymähdin hänen kasvojensa paljastamalle vastenmielisyydelle. Oli vaikea ajatella häntä Aaronin veljenä, heissä ei ollut juurikaan yhdennäköisyyttä. Aaronin eleet olivat suuria, avoimia, kun Elias oli vetäytynyt itseensä. Kuin väsynyt ryhtikin johtuisi siitä, että hän halusi pitää kaikki osat itsestään niin lähellä toisiaan kuin kykeni. Antamatta kenellekään yhtään enempää itsestään kuin oli pakko.
"En ole häirinnyt yhtään ketään", sain sanotuksi.
"Kutsu sitä miksi haluat, mutta pysy erossa Aaronista äläkä sekoita sitä tohon sekopäiseen salapoliisileikkiin."
"Se on ihan itse pyytänyt mut luokseen käymään", kerroin. "Ja sillä ei ollut mitään tekemistä näitten salapoliisileikkien kanssa."
Elias ei kyennyt vastaamaan siihen, ja nautin hetken yliotteesta ja mieheen karanneesta hämmentyneisyydestä.
"Se on ehkä unohtanut, mutta muista että sä olit ihan samanlainen tärkeilijä kuin kaikki muutkin."
Nostin leukaani, hän ei minua latistaisi.
"Suututtaako sua että Aaron pitää musta siitä huolimatta?" kysyin.
"Ei." Hiekka sorahti hänen askeleensa alla. "Sun kaltaiset ihmiset lähinnä kuvottaa." Ääni oli myrkkyä.
"En taida mahtaa sille mitään", tuumasin. "Sori."
Eliaksen ilme ei värähtänyt. Anteeksipyyntö katosi ilmaan merkityksettömänä. En ollut pahoillani tai loukkaantunut, myönsin että maailmani oli ollut mustavalkoinen nuorempana. Tuolloin ei ollut kuin yksinkertaisia vastauksia ja ratkaisuja. Puhelimeni soi, ja soittajan nimen nähdessäni tiesin että minulla oli suurempiakin huolenaiheita kuin Eliaksen naurettava uhkailu. Hän viittasi jäykästi autolle, joka tuli selkäni takaa. Tunnistin kääntyessä sen taksiksi.
"Kerro Aaronille terveisiä", huikkasin ennen kuin hän ehtisi nousta kyytiin. Halusin saada viimeisen sanan. Sitten kiirehdin työpaikalle. Olin unohtanut työvuoroni tyystin. Matkalla mietin Aaronia, ja sitä oliko hän hyväksi minulle tai minä hänelle. Meistä ei ollut pariskunnaksi, sellaista kemiaa välillämme ei ollut, vaikka seksi kuinka hyvää olisikin. Olimme enemmänkin kuin sovussa eronnut pariskunta, joka vain sattui jakamaan sängyn aina silloin tällöin. Kiristin ponnaria, ja harpoin ihoa kihelmöivän auringon alla eteenpäin. Olin unohtanut laittaa aurinkorasvaa.

Esihenkilöni oli päälaelta kaljuuntuva mies, joka oli ollut niin pitkään alalla, että hänellä oli toisinaan liikaakin empatiaa työntekijöilleen. Nytkin hän joutui pinnistelemään äänensä kanssa, jotta sai siihen minkäänlaista auktoriteettia. Hän piti käsiään puuskassa ollakseen vakuuttavampi, mutta näytti lähinnä halaavan itseään turvaa hakien. Tuli tunne, että minun kuuluisi lohduttaa häntä. Nyökyttelin jokaiselle sanalle ja totesimme, ettei tämä toistuisi. Tai hän totesi toiveikkaana ääneen ja minä hymyilin ystävällisesti takaisin. Hän uskoi jokaiseen työntekijäänsä enemmän kuin työntekijät itse, mutta oli kaiken kaikkiaan pidetty, vaikka firman pikkujouluissa kertoikin kuulemma aina saman tarinan siitä, miten aloitti itsekin uransa kaupan alalla pienessä marketissa, jota ei enää ollut, ja katsoi puheen päätteeksi jonnekin takaseinään silmät kosteina.

Olin halunnut salata äitini kuoleman työpaikalla, mutta nukkuessani pommiin useita kertoja välittömästi äidin kuoltua, oli ollut selvää että jäisin sairauslomalle. Työkaverini ääneti ostivat minulle rasiallisen sydämenmuotoisia suklaakonvehteja, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan minun tai heidän omista äideistään, ja aina jonkun mainittua omansa, katsoivat kaikki vuoroin minua, vuoroin puhujaa yrittääkseen päättää oliko liian aikaista puhua äideistä. Kuin meillä jokaisella ei sellaista olisi. Jossain muodossa - elämässä, maan mullassa, vankilassa, vaikeasti selitettävällä pitkittyneellä ulkomaanmatkalla.

"Luojan kiitos, ei oltais saatu ketään paikkaamaan", Tiia huudahti nähdessään minun tulevan puhuttelustani. Hän oli kuusi tai seitsemän vuotta nuorempi ja täällä vain siihen asti, että saisi kuulla pääsevänsä opiskelemaan ammattikorkeakouluun tai yliopistoon välivuotensa jälkeen. En muistanut enää kumpaan, koska pääsykokeet olivat olleet hänen koko persoonansa sen aikaa, kun hän niihin oli päntännyt, ja lopetin kuuntelun ensimmäisen viikon jälkeen. Oman kokemukseni jälkeen pelkäsin kaikkien taitavien nuorten puolesta. Mutta ehkä he olivat myös taitavampia olemaan uppoamatta samoihin virheisiin mihin minä. Meinasin mainita, että kenet me hänen tilalleen löydetään, kun hän lähtisi, mutta aina joku löytyi korvaamaan. Kun ehti oppia yhden työntekijän oudot tavat ja elämän ongelmat, he löysivät uuden tulevaisuuden ja katosivat sen sileän tien. Irtisanoutumisen myötä kaikki vaikuttivat niin vapautuneilta, ja kuin kerrankin nauttisivat työstään, että se sai haluamaan tehdä samoin. Katsoin aina kateellisena kun he päivittivät sosiaaliseen mediaan uudesta elämänvaiheesta ja siitä miten heistä oli tuntunut oikealta ajalta edetä elämässä kohti uusia haasteita. Minäkin halusin kokea sellaisen tunteen. Että halusin mennä johonkin, ja se jokin ei olisi vain sumua.