Luku 1

1.2K 81 12
                                    

Valpuri oli päässyt kärryjen kyydissä Pihlajaharjulle asti. Siellä ei ollut tärpännyt, joten hän oli jatkanut matkaansa kävellen. Kärrypolku oli kiemurrellut metsien ja vihreiksi värjäytyvien peltoaukeiden poikki. Lopulta se oli johtanut järven rannalle, Liekinniemen tilan pihapiiriin.

Valpuri tipautti reppunsa iäkkäännäköisen päärakennuksen ulkoeteisen lattialle. Hänen jalkojaan kivisti matkan jäljiltä, ja keväinen porotus oli nostanut hien pintaan, mutta vieläkään ei saanut hengähtää. Valpuri veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja nipisti huulensa yhteen.
Kolme napakkaa napautusta tuvan oveen.
Naisääni vastasi heti.
"Sisään."
Valpuri lausui mielessään pikaisen rukouksen ennen kuin työnsi oven auki ja astui tupaan. Huone oli yllättävän tilava. Muuta Valpuri ei ennättänyt panna merkille; huomion varasti pitkä ja ryhdikäs vaalea nainen, joka seisoi keskellä lattiaa ja katsoi tulijaa kysyvästi.
Valpuri suoristi selkänsä ja siirsi jalkansa tukevampaan haara-asentoon.
"Päivää taloon", hän kajautti. "Piianpaikkaa kyselisin. Olettekos te emäntä?"
Nainen kurtisti kulmiaan.
"Olen kyllä, mutta palvelusväki pestataan marraskuussa", hän sanoi. Ääni oli ylpeän kuuluva, mutta pahoitteleva sävy pehmensi sitä.
Valpuri oli kertonut tarinansa niin monesti, että olisi osannut lasketella sen unissaankin. Kirottu kertomus alkoi vähitellen maistua puulta tai pahemmalta, vaikka olikin typistynyt pariin lauseeseen.
"Edellisestä talosta pistivät viimeiset pois pari viikkoa sitten", Valpuri lausui jähmeästi. "Meni vararikkoon."
"Liekö ihmekään", hörähti kurttuinen huivipäinen eukko, jonka Valpuri vasta nyt yhytti istumasta penkiltä ikkunan vierestä. "Ukkojen vaatteissa sinäkin kuljet. Eikö ole kellään ollut edes hametta antaa?"
Siinäpä toinen seikka, joka ei suinkaan tullut esille ensimmäistä kertaa. Valpuri viritti naamalleen hymyntapaisen. Hänellä oli pakko olla vielä toivoa.
"Housut on kätevämmät", hän sanoi. "Ja muista minä vaan tykkään."
Eukko puhahti.
"Vai tykkäät. Kaikenlaista väkeä sitä tännekin asti nykyä-"
"Saisinko nähdä pestuukirjasi?" emäntä kysyi Valpurilta ja vilkaisi eukkoa merkitsevästi. Ilmapiiri kävi oudon kalseaksi. Valpuri ei antanut sen häiritä, vaan kaivoi toiveikkaana pestuukirjan taskustaan ja ojensi sen emännälle. Useimmissa taloissa hän ei ollut päässyt näin pitkälle.

Emäntä käänteli vihon sivuja ja tutki aiempien tilojen emäntien kirjaamia arvioita.
"Tämähän vaikuttaa oikein mainiolta", hän totesi. Yllätys paistoi kasvoilta liiankin selvästi, eikä Valpuri voinut olla kehaisematta itseään.
"Hyvin minä olen työt aina tehnyt."
"Pari mainintaa kylläkin kurittomuudesta", emäntä huomautti.
Valpuri peitteli irvistyksensä.
"Niin", hän sanoi ja kohautti olkiaan välttelevästi. "No."
"Onko ollut vakavaakin?" emäntä kysyi.
Valpuri pudisti päätään.
"Ei missään nimessä", hän kiirehti vakuuttamaan. Enimmät töppäykset oli ollut yllättävän helppo sälyttää renkien niskoille.
Emäntä tarkasteli vihkosta vielä hetken, mutta koko ajan hajamielisemmin. Valpuri yritti valmistaa itseään patikoinnin jatkumiseen. Lopulta emäntä kohotti vakavan katseensa.
"Olen itse asiassa harmitellut väen puutetta", hän sanoi ja antoi ilmeensä sulaa hymyyn. "Odotas, niin etsin kynän."
Eukko nousi ja köpötti mitään sanomatta pois huoneesta. Valpuri osasi vain virnottaa typerästi.

Kun Valpuri pääsi ulos, sää oli yhtä täydellinen kuin päivä muutenkin. Jopa aurinko oli muuttunut vihamiehestä sydämellisimmäksi onnittelijaksi. Sietikin! Pestipaikka! Valpuri jäi seisoskelemaan rappusille. Hän ei ollut uskoa koko juttua. Kahden viikon kiertelyn jälkeen hän oli melkein alkanut epäillä mahdollisuuksiaan, ja sitten yllättäen... Tullessaan Liekinniemeen Valpuri ei ollut antanut itselleen lupaa katsella pihapiiriä. Hän oli nimittäin erehtynyt tykästymään useimpiin paikkoihin, joissa oli käynyt. Pihlajaharju varsinkin oli vaikuttanut kylpevän rahassa, viljassa ja karjassa. Korkean mäen päältä oli sitä paitsi nähnyt parinkin kylän kirkon tornit, jos oli kuvitellut tarpeeksi. Mutta ei Liekinniemikään vaikuttanut kehnolta. Pihan ympärillä oli vain vähän rakennuksia, mutta ne näyttivät olevan paremmassa kunnossa kuin useimmissa paikoissa. Niin, ja järvikin oli lähellä. Valpuri käveli talon nurkalle katsoakseen sitä tarkemmin. Keväisenviileä tuuli ja tuulisen selän kimmellys iskivät vastaan ja pakottivat pysähtymään ihailemaan. Laitumet viettivät loivasti järvelle. Niiden välissä kulki polku, joka johti rantasaunalle ja laiturille. Soutuvenekin oli valmiina laskettavaksi vesille. Valpuri olisi tahtonut rynnätä heti laskemaan muutaman verkon, tai edes katiskan. Suurella selällä saarten lomassa näkyi jo soutelevan pari onnekasta muilta tiloilta.

Liekinniemen tytötWhere stories live. Discover now