Liekinniemen tytöt

Luku 16

Valpuri havahtui unenhorteestaan, kun joku koputti hänen oveensa. Hän ryömi pois paksun peitteen lämpimästä sylistä ja toikkaroi pimeässä avaamaan.

Alli seisoi melko lähellä. Syksyisen kuutamon kelmeässä loisteessa hän näytti melkein epätodelliselta. Hän oli kietonut hartioilleen vaalean villaliinan, ja hänen hiuksensa olivat päivän jäljiltä hieman löystyneellä nutturalla.
"Olitko nukkumassa?" Alli kysyi anteeksipyyntöä äänessään.
"En, en tietenkään", Valpuri kielteli ja yritti vaivihkaa sukia tyynyn pörröttämiä hiuksiaan. Hymähdyksestä päätellen Alli näki hänen lävitseen. Ei se kai haitannut.
Alli liikahti empien.
"Tänään on kaunis tähtitaivas", hän sanoi.
"Ai", Valpuri sanoi selvitellessään niskahiustensa takkuja. Eiväthän ne kai pimeässä olisi näkyneet, tai muutenkaan, mutta...
"Tulisitko kanssani katsomaan?" Alli kysyi.
"Joo", Valpuri sanoi hajamielisesti, mutta sitten pyyntö pääsi uppoamaan kunnolla, ja uni karisi hänen silmistään.
"Joo! Totta kai", hän vakuutti – vähän liian kovaa, jos Inkeri oli jo ennättänyt nukahtaa.
Valpuri pyrähti kiireesti pukemaan kunnon housut yöhousujensa päälle. Hän kiskaisi saappaat jalkaansa ja nappasi vielä takin tuolin selkänojalta ennen kuin tömisteli terassille Allin viereen. Tyttö oli tullut pyytämään häntä...! Kai se sitten oli sellaista nykyään...

Valpuri oli kai vähitellen alkanut uskoa, että Alli todella piti hänestä. Se oli vaatinut aikaa – saaripäivän huuruisen sumun haihduttua kaikki oli taas vaihteeksi alkanut tuntua uskomattomalta, ja Valpuri oli melkein kuollut kauhunsekaisesta häpeästä miettiessään tekemiään asioita. Allikin oli vetäytynyt hetkeksi loitommalle, mutta hän oli toipunut Valpuria nopeammin. He olivat kai joutuneet tutustumaan toisiinsa uudelleen, uudenlaisissa väleissä. He olivat vaellelleet iltakausia metsissä, jutelleet tolkuttomia määriä ja haparoineet toistensa suuntaan. Pitäneet arkisesti kädestä ja kokeilleet, mitä uskalsivat sanoa. Valpuri oli opetellut katsomaan Allia niin kuin halusi; sanomaan edes muutaman niistä asioista, joita ajatteli. Hän ei voinut väittää, että olisi edelleenkään ymmärtänyt kokonaan, mitä heille oli tapahtunut ja mitä he olivat, mutta kai hän hyväksyi, että oli silloin saanut, ja sai edelleen...

Tähdet olivat toden totta vallanneet koko kylmän taivaan. Ne levittäytyivät tuikkien kaikkialle tyttöjen ympärille, kun he kävelivät rinnakkain pellonreunaan. Nousevan kuun valo heitti heidän varjonsa pitkinä korsien yli. Valpuri ei osannut keskittyä ympäristöön. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen kuulunut ottaa Allia kädestä. Kai hänen olisi, eihän kukaan olisi ollut näkemässäkään. Toisaalta olisi tietysti noloa, jos Alli ei ollutkaan kaavaillut tähtien katselusta sellaista tapahtumaa, ja Valpuri alkaisi innostuksissaan... hän päätyi pitämään kätensä taskuissaan. Vaikka toisaalta...

Oikeastaan Valpuri ei ollut koko aikana oikein tiennyt, miten päin olla. Mitä hän olisi saanut tehdä? Mitä hänen olisi kuulunut tehdä? Valpuri ei kai oikein osannut olla heilana, vaikka oli toivonut koko ikänsä, että pääsisi ryhtymään sellaiseksi. Tai ehkä hän oli huono juuri siitä syystä. Hän koetti miettiä jokaista liikahdustaan parhaansa mukaan, vaikka hänen miettimisensä kyllä tiedettiin. Kai hän pelkäsi tyrivänsä kaiken mahtavan milloin tahansa. Alli oli liikaa. Nytkin, katsellessaan taivaalle kädet rinnallaan...

"Eikö olekin upea?" Alli henkäisi. Hän tavoitti Valpurin katseen niin helposti, että se oli jo vähän noloa.
Valpuri nyökytteli auliisti.
"On."
Kaikki oli vähän liiankin upeaa. Suunnaton taivas kukki valopisteitä, ja he, he kaksi, näkivät sen.
"Minä pidän tähdistä", Alli sanoi hiljaa tähyillen korkeuksiin. Hänen silmänsä tuikkivat ja hänen huulillaan väikkyi haaveellinen hymy. "Niitä kauemmas ei voi nähdä."
Valpurikin kallisti päänsä takakenoon ja jäi hetkeksi katselemaan. Hiljainen, vakaan liikkumaton avaruus tuntui samaan aikaan imevän häntä sisuksiinsa ja painavan hänen hartioillaan. Jos kaikki tähdet muka olivat aurinkoja, tai jotain, tuolla jossain, ja he kaksi...
"On ne hiton kaukana", Valpuri henkäisi. "En oikein edes ymmärrä."
"En minäkään", Alli kuiskasi.
Hän liikahti lähemmäs Valpuria. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Hetken päästä Allin sormet jo kutittelivat Valpurin kämmentä, ikään kuin se olisi ollut tapana. Kai se olikin, aina joskus.
He kaksi...