Liekinniemen tytöt

Luku 3

"Käykö se Ilmari useinkin?" Valpuri kysyi Allilta eräänä vilpoisena iltana. Niljakkeen nimi maistui karvaalta. Alli ei vastannut, vaan jatkoi ihanien hiustensa harjaamista. Ehkä Valpurin tekoleppoisa äänensävy ei ollut vaatinut vastausta tarpeeksi tiukasti. Hän ei kehdannut toistaakaan. Hän ja Alli eivät oikeastaan tunteneet toisiaan, eikä Valpurin olisi pitänyt tietää tytön mahdollisista heiloista. Sitä paitsi Alli olisi varmaan tälläkin kertaa ollut mieluiten omassa rauhassaan.
"Käyhän se aina välillä", hän lausahti lopulta katsoessaan ilta-auringon suuntaan. "Mitä lie asioita emännälle."
"Mitähän tosiaan lienee?" Valpuri puuskahti harkitsematta. Sanoihin takertui katkeran ivallinen sävy, mutta Alli ei vaikuttanut kiinnittävän siihen liikaa huomiota.
"Ainakin ovat neuvotelleet, josko Pihlajaharjun eteläisestä pellosta lohkaistaisiin osa Liekinniemelle", hän vastasi ja katsoi Valpuria ennennäkemättömän leppoisasti. "Nyt puhutaan kai enemmän siitä, miten maksu suoritetaan."
"Ai", Valpuri henkäisi. Täytyi varoa keskeyttämästä.
"Liekinniemellähän on aina ollut vähänlaisesti peltotilaa. Olisi hyvä, jos saataisiin lisää."
"Olisihan se", Valpuri vakuutti vähän pöllämystyneenä äkillisestä puhetulvasta. Hän ei ollut saanut kiinnitettyä huomiota siihen, mitä tyttö oikeastaan sanoi. Siksi hän ei keksinyt tarpeeksi nopeasti tarpeeksi hohdokasta sanottavaa, ja keskustelu tippui jälleen kuolemaansa. Alli harjaili hiuksiaan vielä hetken ja asteli sitten matkoihinsa yhtä sanattomasti kuin aina ennenkin. Valpuri jäi katselemaan vaivihkaa hänen peräänsä. Tämä kerta ei ollut mennyt metsään. Alli oli puhunut, vaikka Valpuri ei ollut pakottanut - ainakaan liikaa. Kai. Sitä paitsi Alli ei tuntunut olevan ainakaan liian hulluna Ilmarin perään. Olikohan toisaalta koskaan ulospäin innostunut mistään? No jaa, hillitty käytös oli tietysti vain hyvästä.

Pieni onnistumisen häivähdys sai Valpurin haluamaan lisää. Seuraavana päivänä hänen päänsä oli entistäkin enemmän täynnä Alli-ongelmaa, vaikka moisen ei olisi pitänyt olla mahdollista.
"Jutteletko sinä paljon Allin kanssa?" hänen oli pakko kysyä Väinöltä, kun he pitivät taukoa töistä auringon lämmittämällä tallin seinustalla.
"En tiedä. Kai", renki vastasi hajamielisesti.
"Minun kanssa se ei oikein suostu puhumaan", Valpuri sanoi. "Voisitko sinä vaikka... kertoa sille jotain hyvää minusta?"
Väinö kiinnitti kummastuneen katseensa Valpuriin. Tyttö ymmärsi tuskallisesti, että oli puhunut huolimattomasti. Tavalliset ihmiset ymmärsivät varmaan, ettei pelkkään kavereiksi tulemiseen tarvinnut mankua houkuttelupuheita.
Väinön naamalle ilmestyi kuitenkin ilkikurinen virnistys.
"Mitä hyvää sinussa taas olikaan?" hän kysyi.
Valpuri nauroi enimmäkseen helpotuksesta - mutta sopivan kuivasti, niin kuin herjalle kuului.
Hän pukkasi myhäilevää Väinöä olkavarteen.
"Kai minä voisin", Väinö sanoi vakavammin. "Mutta mitä sinä Allista? Ei se oikein välitä kenestäkään."
Ilmaristapa välitti. Valpuri ei kuitenkaan aikonut miettiä sitä liian tarkasti juuri nyt. Hän kohautti olkiaan.
"En tiedä. Samalla tilalla kuitenkin ollaan. Onhan se vaikeaa, jos se jotenkin inhoaa minua."
"Ei se inhoa", Väinö sanoi. Vuorenvarma äänensävy sai Valpurin valpastumaan.
"Mistä tiedät?" hän kysyi. "Onko se puhunut minusta jotain?"
Väinö naurahti hämmentyneenä.
"Ei", hän vakuutti. "Ei se puhu oikein mistään. Mutta minkä tähden se sinua inhoaisi?"
Valpuri kohautti olkiaan. Hän ei voinut väittää tietävänsä oikein mitään oikein mistään Alliin liittyvästä.
"Ja rehellisesti sanottuna, mitä sen inhoamiset sinua pahentaisi?" Väinö huomautti vakavana. "Tai kenenkään."
Sanojen yllättävä paino teki Valpurin olon kiusaantuneeksi, mutta ei pahimmalla tavalla. Tuntui oikeastaan hyvältä. Ehkä kepeältäkin. Valpuri väläytti hymyn, vaikka tiesi, ettei Väinöä ollut varmaan koskaan inhonnut kukaan.

Ruoan jälkeen Valpurille jäi turhan paljon aikaa miettiä keskustelua.
"Voisitko vaikka kertoa sille jotain hyvää minusta?"
Jessus! Valpuri puri hammasta. Hän alkoi käydä epätoivoiseksi, ellei tykkänään älykääpiöksi. Hänen aikansa Liekinniemessä oli kietoutunut Allin ympärille - Valpuri näki koko maailman tytön kautta. Samaa uraa laahustavat ajatukset, vaikka suloisetkin, alkoivat vähitellen hiertää ikävästi takaraivossa. Ja sitten oli vielä Ilmarikin. Jos Valpuri myönsi itselleen karun totuuden, mikään Allin ja hänen välillä ei oikeasti edennyt mihinkään suuntaan, vaikka hän pyöritteli asiaa päässään kuinka ahkerasti. Hyvä on, tyttö oli puhunut Valpurille pari sanaa enemmän kuin yleensä (ja Valpuri oli valvonut tämän ihmeen johdosta puoli yötä), mutta se ei antanut lupaa heittäytyä järjettömäksi. Asiat etenisivät tahdillaan. Valpurin täytyi saada muuta ajateltavaa. Maailmassa oli muutakin kuin yksi tyttö, vaikka kuinka erikoinen. Juuri nytkin koivikko hehkui kirkkaanvihreänä, karja käyskenteli laitumella ja järvi lai- -