Luku 8

381 58 14
                                    

Alli hivuttautui tyttöjen seuraan seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavina. Valpuri ei tiennyt muutoksen syytä eikä siitä suuremmin piitannutkaan. Hän ei missään nimessä tahtonut työntää Allia kauemmas, vaikka tämän äkillinen seurallisuus tuntui omituiselta. Valpurihan oli rukoillut tällaista käännettä korkeammalta voimalta! Sitä paitsi tilanteeseen tottui nopeasti, ja parin päivän jälkeen Alli ei enää tuntunut olevan tykkänään väärässä paikassa. Hän ei ollut hirveän rento jutustelija eikä Valpurikaan uskaltanut puhua hänelle harkitsematta, mutta lopulta kaikki kolme taisivat ymmärtää toisiaan ihmeen hyvin. He tekivät sentään samoja töitä ja tuntuivat ajattelevankin samanlaisia arkisia asioita, ainakin sikäli kuin Valpuri sai urkittua. Hän käytti lyhyet juttutuokiot kysellen Allilta kaikkea mahdollista niin paljon kuin rohkeni ja kuunnellen tämän puhetta tarkemmin kuin ikinä mitään. Pienimmätkin tiedonmurut maistuivat makeilta pitkän nälän jälkeen. Alli kertoi pitävänsä pääskysistä ja marjasopasta, mutta ei kutomisesta.

Nyt, kun Alli tuli juttelemaan Valpurin ja Inkerin kanssa, Valpuri sai vuorostaan mennä juttelemaan Allille. Ihmeellistä. Alli ei lähtenyt hiljaa pois. Kesti hetken, ennen kuin Valpuri tottui moiseen auvoon. He rupattelivat, kun Valpuri hätisteli laitumella ötököitä Allin lypsämän lehmän ympäriltä ja kun Alli kirnusi voita samalla kun Valpuri... seisoskeli lähettyvillä töidensä ohessa. Kahdenkeskisestäkin juttelusta tuli kerta kerralta vaivattomampaa. Puheenaiheet liittyivät säähän ja muuhun ihmeellisen ihanaan ja yhdentekevään. Alli saattoi ehkä jopa jutella Valpurille vapautuneemmin kuin Inkerille, mutta sitä mahdollisuutta Valpuri ei rohjennut miettiä liian paljon. Vaikka olivathan he viettäneet enimmän osan juhannuksestakin yhdessä...

Kaiken uuden ja uskomattoman keskellä työtkin sujuivat luonnollisesti hyvin. Sadepäiviä oli epätavallisen harvoin, mutta joskus öisin vettä ropisi sen verran, ettei sato joutunut kärsimään kuivuudesta. Otollisilla säillä heinä kasvoi hurjaa kyytiä ja alkoi vähitellen olla niittovalmista. Heinänteko oli Valpurista pitkäveteisintä hommaa, mitä olla saattoi. Onneksi työmaata ei uskallettu aloittaa, koska lähipäiviksi oli luvassa sadetta – ainakin, jos vanhan emännän povauksiin oli uskomista. Valpurikin uumoili sadetta, sillä kalat tuntuivat liikkuvan enemmän kuin tavallista ja takertuvan ilahduttavan usein verkkoihin.

Verkoista puheen ollen, Valpurin oli yhä vaikea saada kalakaveria. Inkeri ei vieläkään suostunut oikein mihinkään, ja Väinö pysyi mieluummin maalla. Erään kerran, kun Valpuri lampsi rantaan itsekseen, vanha emäntä istui penkillä saunan edustalla keppiinsä nojaillen. Valpuri seisahtui ja kavahti askelen kauemmas. Hän oli yrittänyt kiertää eukon mahdollisimman kaukaa. Tämähän oli tehnyt heti alkuun selväksi, ettei Valpurilla ollut asiaa tilalle. Toisaalta Valpuri oli myös miettinyt, että eukko oli vahingossa edistänyt hänen pestaamistaan. Jos anoppi ei olisi haukkunut piikaehdokasta lattianrakoon, nuori emäntä ei olisi vainunnut tilaisuutta valtansa näyttämiseen ja Valpuri olisi passitettu matkoihinsa heti alkuun. Eukon kunniaksi piti mainita, että hän oli antanut Valpurin olla rauhassa pestuun jälkeen. Tyttö ei sitä paitsi ollut pitänyt tapanaan vältellä ihmisiä, joten hän jatkoi matkaansa eukon nenän editse kalavajaan. Emäntä ei sanonut mitään ennen kuin Valpuri tuli ulos airoja kantaen.
"Sinäkö niitä kaloja kannat Hannalle keittiöön?" eukko kysyi silloin. Hänen nariseva äänensä säikäytti Valpurin.
"Joo. Minä ja Inkeri, yleensä", tyttö vastasi. 
Eukko naputteli miettivästi maata keppinsä päällä.
"Mistä kohtaa sen hauen saitte?" hän kysyi.
Valpuri kertoi, ja vanha emäntä nyökkäili tietäväisenä.
"Siinä niitä on ennenkin ollut", hän sanoi ja hiljeni katselemaan laitumen suuntaan.

Emäntä alkoi kuitenkin pian seurata tarkasti Valpurin valmistautumista. Tyttö tunsi viileän tuijotuksen niskanikamissaan.
"Noinkohan siitä itsekseen mitään tulee?" eukko narisi, kun Valpuri jyskytti tappia paikoilleen.
Ei siitä oikein tulisikaan. Verkkojen katsominen ilman soutukaveria oli uskomattoman tuskaista, mutta tällä kertaa ei kai voinut muutakaan.
"Voisinhan sitä minäkin, jos ei muita ole", emäntä lisäsi.
Valpuri kohotti katseensa.
"Mitä?" hän kysyi. Kai hän toivoi kuulleensa tai ymmärtäneensä väärin. Eukko mutristeli suutaan vähän loukkaantuneen oloisena.
"Kyllä minä vielä yhdet verkot katson, vaikka viime kerrasta onkin jo aikaa", hän sanoi.
Tämäkin vielä. Valpuri olisi luonnollisesti halunnut kieltäytyä, mutta toisaalta hän ei ikimaailmassa tahtonut pahoittaa verkoille mielivän vanhan emännän mieltä. Ja apuahan tyttö tarvitsi, tuli se keneltä tahansa.
"No joo", hän päätyi sanomaan. "Siitä olisi apua. Minä voin soutaa."

Liekinniemen tytötWhere stories live. Discover now