Liekinniemen tytöt

Luku 12

Inkeri katseli kauempaa, kun Väinö soitti viulua. Se oli siinä niin uskomattoman taitava, ettei Inkeri tiennyt, miten olisi hillinnyt sydäntään. Siinä oli tosiaan samassa pojassa kaikki, mitä Inkeri oli koskaan osannut toivoa. Maailman hyväntahtoisimmat vihreät silmätkin olivat pelkkä sivuseikka. Yhtä lempeää poikaa olisi saanut etsiä. Miten se jutteli eläimille ja murehti alituiseen Apilan jalkaa... Pihlajaharjun Ilmari oli tietysti eri korean näköinen, ja olihan niitä muitakin, mutta hyvä tavaton, kun Väinö... Se ei olisi ikinä piiskannut hevosta. Kukaan kylälläkään ei osannut sanoa siitä mitään pahaa. Ja sillä oli niin herkät sormetkin, vähän samanlaiset kuin sillä ylioppilaalla, joka oli yhtenä kesänä maalannut tauluja järven rannalla.

Voi, jos Väinö joskus soittaisi Inkerille...

Mutta kun se soitti Valpurille.
Tyttö istui taas Väinön lähellä. Inkeri katsoi niitä ja tunsi taas kerran haaveennuppujensa varisevan maahan. Ne olivat kieltämättä hieno pari, tulivat toimeen niin hyvin. Mutta olihan se nyt vähän säädytöntä...

Inkeri oli katsellut Väinöä koko sen ajan, jonka he olivat palvelleet Liekinniemessä. Hän oli ajatellut, että asiat tapahtuisivat painollaan ajan kanssa. Hänen haaveissaan Väinö olisi huomannut hänet muutenkin kuin yhtenä piikana ja tullut juttelemaan.
Olihan Väinö jo tullutkin, aina joskus ja pieneksi hetkeksi.

Mutta sitten Valpuri oli sotkenut kaiken.
Inkeri oli tajunnut vasta juhannuksena, että Valpuri oli tyttö. Tai olihan hän tietysti tiennyt sen koko ajan, mutta juhannuksena se oli käynyt entistä selvemmäksi. Väinö oli varmaan ollut asiasta perillä jo pitkään. Ne kaksi olivat olleet alusta asti suunnilleen koko ajan yhdessä, eikä Inkeri ollut älynnyt pelätä mitään.

Oivalluksensa säikäyttämänä Inkeri oli viimeinkin päättänyt mennä puhumaan Väinölle, kun väki oli tehnyt lähtöä rantaan. Jos Inkeri vaikka olisi saanut viettää juhannuksen kahden pojan kanssa... Ja pah! Väinö oli totta kai vaatinut Valpuria kävelemään heidän kanssaan kokolle. Mitäpä Inkeri olisi voinut siihen sanoa? Hän oli kuitenkin vielä yrittänyt elätellä toiveita hempeästä illasta. Hän oli jutellut Väinön kanssa mukavia rantaan asti, mutta sitten hän oli käväissyt pienen hetken toisaalla kysäisemässä ystäviensä kuulumisia. Kun hän oli vilkaissut seuraavan kerran, Väinö ja Valpuri olivat tanssineet yhdessä. Hauskaa oli näkynyt piisaavan.
Olisihan se pitänyt arvata, mutta Inkeriin oli silti sattunut vähän.
Ilakoituaan aikansa Valpuri oli vielä tullut oikein asioikseen kehumaan Väinöä ja sen tanssitaitoja Inkerille – selvästikin oikein ihastuneena. Olisi Inkeri toki tiennyt ilmankin, miten onnekas Valpuri oli.

Vähän myöhemmin samana iltana Inkeri oli hetkeksi erehtynyt luulemaan, että hänen onnensa oli kääntynyt. Hän oli melkein pyörtynyt, kun Väinö oli ilmaantunut hänen viereensä ja... pyytänyt häntä tanssimaan. Se ei ollut varsinaisesti siepannut häntä tuliseen tanssiin, vaan kääntynyt hänen puoleensa ja kysynyt vaimeasti:
"Sopisiko sinulle, että me... tanssittaisiin?"
Väinön posket olivat punertaneet vähän. Inkeri ei ollut ikinä suostunut mihinkään nopeammin. Väinö oli ojentanut kättään epävarmasti, ja Inkeri oli tarttunut siihen.

Inkeri ei ollut kummoinen tanssija, mutta hän oli tuntunut oppivan kuin taikaiskusta, kun Väinö oli pyöräyttänyt hänet hellästi haitarinsoiton pyörteisiin. Heidän kätensä olivat koskeneet, ja – hyvänen aika, miten lähekkäin he olivat olleet! He eivät olleet oikein edes kehdanneet katsoa toisiaan silmiin, mutta kyllä he aina välillä. Väinö oli hymyillyt sillä tavalla ihanan ujosti. Inkerille.
Väinö... Ihan siinä. Ja Inkeri... ja...
Se oli ollut vähän liian ihanaa. Inkeri ei edelleenkään uskaltanut mennä vannomaan, oliko koko juttu sittenkin ollut pelkkää päiväunta. Heidän askeleensakaan eivät olleet sotkeutuneet ollenkaan. Inkeri oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti uskonut heidän romanssiinsa. Jos Väinö sittenkin hänestä... Hän oli itse asiassa jo kuvitellut itsensä häämekossa Väinön vierelle. Hän oli ollut melko varma, että...