Liekinniemen tytöt

Luku 10

//Huomautan varmuuden vuoksi, että muusta tarinasta poiketen tässä luvussa keskitytään synkkiin, itseinhoisiin mietteisiin ja kohdataan kiusaamista.//

Alli katosi näkyvistä, eikä tullut takaisin. Tietenkään. Valpuri ei osannut liikahtaa paikoiltaan. Hän kietoi käsivartensa polviensa ympärille ja tuijotti eteensä rantakivikkoon. Ajatukset hyllyivät hänen päällään sekavana, raskaana massana.
Rintaan sattui. Kurkkua kuristi.
Pimeää. Pilalla. Toivotonta.
Mennyttä.
Järjetöntä.
Alli inhosi häntä.
Inhosi.
Inhosi.
Alli... hän... ei...
Kaikki oli...
Vesi peitti kivenkärjen alleen ja vetäytyi hetken kuluttua pois.
"Hirveä ihminen!"
Hirveä.
Valpuri puristi kätensä nyrkkiin.
Hän oli hirveä.
Kauhea.
Mitä hän muka oli luulotellut itselleen?
Ällöttävä ääliö.
Nyt hän oli tehnyt sen. Hyvä Jumala, hän oli... kukaan ei...
Alli ei... kaikki...
Oksetti.

Jonkin ajan päästä Valpuri nousi horjuville jaloilleen. Sattui, vaikka ei mihinkään tiettyyn kohtaan. Käveleminenkin oli vaikeaa.
Hehän olivat... hän ja Alli...
Valpuri oli erehtynyt. Tietysti. Ei lopputuloksesta kannattanut yllättyä.
Valpurin olisi pitänyt tietää kokemuksesta.
Mitä hittoa hän oli kuvitellut?

Ylämäkeen raahustaessaan Valpuri pani merkille, että kaikki näytti ulospäin hämmentävän samanlaiselta kuin hetki sitten. Aurinko hipoi puiden latvoja, kukat kukkivat ja linnut lopettelivat ehtoolaulujaan.
Valpurilla ei ollut enää mitään.

Allia ei onneksi näkynyt pihalla.
Hänellä ei kai ollut enää sanottavaa. Miksi olisikaan ollut?
"En todellakaan."
"Sinä olet hirveä ihminen!"
Valpuri puristi käsiään tuskissaan. Alli inhosi häntä. Kammosi.
Hän oli oikeassa. Valpuri oli aivan yhtä ällöttävä kuin Ilmari, tai ällöttävämpi.
Hän oli mennyt luvatta...
Hän oli kuvitellut...
Kaikki oli pi-lal-la.

Väinön näkeminen helpotti vähän. Renki nojaili kotoisasti terassin kaidetta vasten ja tapaili viuluaan. Maailma ei ollut muuttunut miksikään.
Valpuri rojahti rappusille.
"Soita jotain oikein surullista", hän sanoi.
Väinö vilkaisi häntä.
"Niinkö pahasti on asiat?" hän kysyi uskomattoman kepeästi.
Valpuri ynähti jotain.
"No joo", Väinö sanoi. "En minä kyllä ole pahemmin surullisia harjoitellut, mutta kai minä jotain."
Väinö mietti vielä hetken ja veti sitten pitkän sävelen. Sitä seurasi toisia tummia, synkkiä värinöitä, jotka kietoutuivat toisiinsa. Varmaan jokin hautajaisvirsi. Sopi hyvin. Pari ensimmäistä tahtia selvittelivät Valpurin oloa niin paljon, että pala hänen kurkussaan kasvoi entisestään ja hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Lopulta hän peitti kasvonsa käsiinsä, muttei edes harkinnut lähtevänsä muualle. Kyyneleet tulivat tuskaisesti tyrskimällä.
Hetken päästä Väinön soitto lakkasi yllättäen.
"Herra Jumala!" renki huudahti säikähtäneenä. "Mikä sinun on?"
Valpuri ei olisi saanut sanottua mitään, vaikka olisi yrittänyt.
Väinön askelet kopisivat terassin lattialaudoilla. Hän istui Valpurin viereen.
"Mikä on?" hän kysyi uudelleen entistäkin huolestuneempana. Hänen kätensä asettui lohduttavasti Valpurin olalle. Tyttö nyyhkytti kuin mikäkin pentu.

"Allistako tämä johtuu?" Väinö kysyi. Hänen äänensävynsä oli lempeämpi kuin varmaan ikinä, mutta Valpuri säikähti. Hän nyökkäsi silti, minkä nyyhkytykseltään pystyi.
Mitäpä väliä sillä oli, jos Väinö oli perillä Valpurin sekopäisistä kuvioista?
Vaikka koko lääni olisi saanut tietää. Mikään ei olisi voinut mennä enää kurjemmaksi. Ei mikään.
Alli... Alli ei...
Valpuri nyyhkäisi tolkuttoman suureen ääneen. Kyynelet tulvahtivat poskille uudella voimalla.
Väinö hyssytteli häntä - ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
Valpuri yllättyi vain vähän. Hän tunsi olonsa hieman tukalaksi, mutta toisaalta hän ei tahtonut Väinön menevän kauemmaksikaan. Renki saattoi olla kaverina vähiten nolo vaihtoehto lohduttajaksi, ja lohduttajaa Valpuri taisi tosiaan kaivata. Hän tottui Väinöön nopeasti, nojautui vähän tämän suuntaankin ja antoi vääntyneen naamansa kastua.
Renki oli sama kuin ennenkin, harvinaisen turvallinen. Vaikka rauhoittelevat korulauseet eivät auttaneet kummemmin, syli oli rauhallinen ja lämmin, vähän kuin Valpurin äidillä joskus kauan sitten. Osa kauheudesta jäi väkisinkin ulkopuolelle.