Liekinniemen tytöt

Luku 9

Jos Valpuri oli aiemmin ollut hukkumaisillaan tahmeiden tunteiden lätäkköön, Allin hymy kiskaisi hänet jalasta suoraan syvimmän suohaudan tutkimattomaan pohjaan. Alli oli sanonut suoraan pitäneensä typerästä metsäretkestä. Ja hymyillyt. Hymyillyt. Valpurin päässä mylläsi niin, ettei hän uskonut tavoittavansa unen päätä ennen kuin linnut alkaisivat luritella aamulaulujaan. Hän kieriskeli lakanoissaan ja tuijotteli välillä mietteissään hämärään. Hänen vaatteensa erottuivat katonrajan orsilta. Niistä tipahteli vielä harvakseltaan pisaroita lattialaudoille. Suloisia pisaroita.
Hymy.
Alli nukkui yläkerrassa. Olivatkohan hänen hiuksensa auki?
Uskomatonta, että oli sellainen tyttö.
Miten osasi olla niin kaunis äänikin?
"Jonnekin oikein kauas salolle." Niin, lähteäpä sumuiselle salolle, suovillojen sekaan... Allin kanssa. He olivat olleet yhdessä metsässä. Kahdestaan.
Alli oli hymyillyt.
Alli oli hymyillyt Valpurille niin kuin Ilmarille.
Onni puristi Valpurin rintaa.

Aamu saapui vääjäämättä, ja Valpuri havahtui unentyngästään. Kun hän selvisi ulos vieläkin vähän kosteissa vaatteissaan, Alli toivotti huomenet. Päivä olisi tuskin voinut alkaa paremmin. Alli näytti hillityltä ja vilpoisalta kuten yleensäkin, mutta nyt Valpuri tiesi, että hänelläkin tosiaan oli joskus hauskaa - ehkä jopa toisenlaisissa jutuissa kuin olisi luullut. Alli ja Valpuri saattoivat pitää yllättävän samanlaisista asioista. Valpuri keksi heti ainakin kymmenen juttua, joihin Alli pitäisi houkutella. He voisivat alkajaisiksi tutkia lähimetsät läpikotaisin. Ajan löytäminen olisi tietysti oma ongelmansa, mutta Valpuri ei jaksanut vaivata päätään palkkatyön tapaisilla pikkuasioilla - ennen kuin Väinö huhuili häntä kaverikseen.

Arki jatkui. Matalalla roikkuvat pilvet eivät suostuneet väistämään moneen päivään. Ne heittelivät vettä silloin kun niitä sattui huvittamaan, joskus reippaastikin. Valpuri jaksoi tuskin edes huomata kurjaa säätä. Elämä oli ihanaa, vaikkakin hilkulla käydä holtittomaksi. Alli ei ehtinyt osallistua kummemmille tutkimusretkille, mutta Valpuri liimautui hänen kylkeensä aina kun mahdollista. Ei liian usein, tietenkään. Kodin piirin askareet alkoivat kiinnostaa Valpuria aivan eri tavalla kuin ennen, eikä Alli näyttänyt pistävän sitä pahakseen. Hän oli kai vain hyvillään, kun sai juttuseuraa ja apua töissään. Valpuri ei tosin ollut tullut parissa yössä erityisen herkkäotteiseksi tai käteväksi. Sillä ei ollut merkitystä; Allille oli aina vain helpompi jutella, eikä Valpuri lopulta enää vaivautunut varomaan jokaista sanaansa. Hän hölötti varmaan vähän liikaakin. Alli saattoi kyllä tuikata vastaukseksi jotain pistävää, mutta se oli kai vain hänen tyylinsä. Enimmäkseen hän kuunteli tarkasti ja puheli viisaan leppoisasti. Joskus Valpuri sai hänet hymähtämään, ja harmaa päivä täyttyi helotuksesta. Miten Valpuri olisi voinut lopettaa?

Kun pilvimatto oli madellut matkoihinsa, alkoi pouta, jonka saattoi uskoa riittävän heinänteon ajaksi. Talon väki lähti pelloille aamutuimaan, ja Liekinniemen torpparitkin tulivat luonnollisesti suorittamaan taksvärkkiään. Työt aloitettiin syrjäisemmiltä pelloilta. Kaikki tarttuivat aluksi viikatteisiin. Vallitseva tilanne sai Valpurin tajuamaan aivan uudella tavalla, ettei niittotöissä ollut pohjimmiltaan kyse töistä, vaan armottomasta kilpailusta ja kestävyyskoitoksesta. Kun niittäjät lähtivät rinta rinnan niittämään kaistalettaan, olisi ollut tolkuton häpeä jäädä jälkeen. Väinön voittamisella nyt ei ollut niin väliä, mutta Valpuri tiesi Allin kiinnittävän väistämättä ainakin vähän huomiota siihen, kuinka Valpuri suoriutui osuudestaan. Ja rivakoissa hommissahan Valpuri oli omimmalla alueellaan. Alku sujuikin kepeästi, mutta näytönhaluinen tahti alkoi nopeasti käydä kestämättömäksi. Valpuri oli vähällä pökertyä, mutta hän ei missään nimessä tahtonut hidastaa niin paljon, että Alli olisi huomannut. Tyttö niitti itsekin ihailtavan hyvään tahtiin, eikä edes näyttänyt olevan millänsäkään.