Liekinniemen tytöt

Luku 11

Alli ei ollut nukkunut kunnolla sen jälkeen.
Hän oli ymmärtänyt, että Valpuri oli ollut tappelussakin. Tytön siniviolettina kumottava silmänseutu todisti huhun puolesta. Missä välissä hän... Miten järjetön ihminen voi olla?

Silti.

Alli ei ollut aiemmin tuntenut oloaan yhtä huonoksi säälistä toista ihmistä kohtaan. Valpuri ei ikimaailmassa ollut hirveä. Kaikesta muusta Alli oli loputtoman hämillään.
Ajatella, että Valpuri, Alliin...
Olihan Valpuri tietysti vähän erikoinen, ja olihan hänen saapumisensa tuntunut yhdeltä pieneltä kiusalta lisää Allin elämässä. Ei ollut pahempaa kuin ihminen, joka haaskasi mitätöntä elämäänsä pelleilemällä mitä sattui ja riehumalla päättömästi ympäriinsä. Valpurin puhekin oli tuntunut vievän liikaa tilaa. Elämä piikana oli ollut tarpeeksi tuskallista ilman häntäkin.

Kaikki se oli kuitenkin jäänyt taustalle. Nyt he olivat kai ystäviä, Alli ja Valpuri... tai ainakin he olivat olleet. Mahdollisesti. Alli ei tiennyt, minä Valpuri oli heitä pitänyt. Allille kaikki oli ollut yksinkertaisempaa kuin pitkään aikaan. Hän ja Valpuri olivat vaellelleet metsissä ihmetellen kuin pikkutytöt. He olivat pujottaneet metsämansikoita heinänkorteen, palelluttaneet varpaansa metsälähteessä ja löytäneet syrjäisestä lahdenpohjukasta pienen hiekkarannan. Alli ei ollut ajatellut arkisia asioita.

Nyt metsäretket kylpivät vaikeissa sävyissä.
Valpuri oli kääntänyt kaiken ympäri. Hän... hän oli kaiken aikaa... ja sitten hän... poskea? Ei se ollut juuri mitään, mutta...
Aina, kun Alli ajatteli asiaa, hänen mielensä synkkeni vähän enemmän. Hän inhosi tilannetta, johon he olivat päätyneet. Hän katui sanojaan. Lähtemistään. Kaikkea. Jos hän vain olisi osannut jäädä juttelemaan.
Olihan Allikin oikeastaan... Ei! Ei hän ollut.

Valpurin järkytys oli vain lietsonut Allin säikähdystä. Hän oli paennut tilalle ja sulkeutunut aittahuoneeseensa. Kun hän oli uskaltautunut ulos, hän ei ollut nähnyt Valpuria kokonaiseen päivään. Sitten tämä oli lopulta tullut ruokapöytään. Allin nakertava huoli ei ollut ainakaan laantunut; hän oli melkein säikähtänyt Valpurin tummanpuhuvaa katsetta. Se oli tosin kartellut Allia ja imeytynyt sen sijaan pöytäliinan lankoihin. Sama jatkui muillakin aterioilla.
Aiemmin Valpuri oli yleensä kiirehtinyt pöytään nälkäänsä valitellen ja höpöttänyt koko ruokailun ajan Väinölle, useimmiten ruokaa suussaan. Alli oli jo ehtinyt tottua siihen. Ehkä hän oli myös hieman pitänyt siitä. Joka tapauksessa hän olisi nyt antanut paljon, jos olisi voinut saada aiemman räiskeen takaisin. Valpuri söi tuskin mitään. Alliko tästä oli vastuussa? Ei, olisihan Valpurin pitänyt tietää, ettei Alli mitenkään voisi... Eihän hän...

Ulkotöissä Valpuri kääntyi kannoillaan, jos hänen ja Allin tiet olisivat muuten olleet vaarassa ristetä. Alli näki, että tyttöön sattui, mutta hän ei osannut kuvitella, kuinka pahasti. Alli ei ollut ikinä ollut sillä tavalla kiintynyt kehenkään. Hänen sydämensä oli kaikeksi onneksi sen verran viileä, ettei sillä ollut tapana rynnätä päistikkaa tuhoonsa. Valpurinkin olisi suonut olevan varovaisempi. Vaan minkäpä ihminen tulelleen mahtoi? Hetken hairahduksen haavat paranisivat kai nopeasti.
...Alli olisi tosin voinut ojentaa rukkasensa hieman ymmärtäväisemmin.
"En todellakaan!"
"Sinä olet hirveä ihminen!"
Allin sydäntä puristi taas hieman enemmän. Hän oli tehnyt väärin ja pilannut asioita, mutta mitäpä hän voisi enää sanoa tähän kaikkeen? Pyytää anteeksi, tietysti, mutta milloin? Miten? Riittikö se? Ja entä, jos Alli halus...
Kaikkein mieluiten hän olisi elänyt kirjatiedon yksinkertaisessa maailmassa.

Alli ei ollut muistanut kaiken keskellä ajatella juurikaan, että Valpuri saattaisi joutua lähtemään tilalta tappelunsa takia. Kahakasta oli tainnut paisua suhteettoman suuri selkkaus. Virkavaltaa ei sentään ollut hätyytelty, mutta tilojen väet olivat neuvotelleet senkin edestä. Valpuri oli kai käynyt jonkun pihlajaharjulaisen kimppuun. Alli yllättyi ensin ihmeen paljon siihen nähden, että Valpuri oli jatkuvasti ollut uhoamassa Ilmarille (seikka, jossa siinäkin oli nyt paljon enemmän järkeä). Tyttö ei ollut tuntunut millään lailla vaaralliselta - eikä tuntunut edelleenkään. Lopulta Alli ei välittänyt kohun syistä. Hän murehti vain Valpurin pestipaikan puolesta. Jos tämä joutuisi lähtemään... Toisaalta, järjellä ajatellen Valpurin lähtöpassit voisivat helpottaa moniakin asioita. He molemmat pääsisivät pakoon koko sotkua, ja se painuisi vähitellen käytännöllisesti unohduksiin.
...Alli inhotti itseään. Tästäkö hän olisi valmis irrottamaan? Hyväksyisikö hän sen, ettei enää ikinä näkisi Valpuria? Että kaikki jäisi kesken? Totta kai Valpurin kuului jäädä. Alli hoitaisi asiat ennalleen, tai ehkä jopa... Mitä hulluja.