Liekinniemen tytöt

Luku 6

Inkerin seuraan liittyminen jäi aikeeksi, sillä tyttö oli löytänyt jo muuta juttuseuraa. Väinö taas vingutti ensimmäistä kappalettaan pelimannina. Niinpä Alli seisoi hiljaa ja katseli roihuavaa kokkoa, eikä Valpurikaan osannut sanoa oikein mitään. Hän oli taas kerran työntänyt kutsumatta nenänsä Allin asioihin, tällä kertaa tärkeään päätökseenkin. Alli oli kaiken lisäksi ilmeisesti kertonut hänelle enemmän kuin oli aikonut. Valpuri ei halunnut kysellä lisää, eikä häiritä tytön aprikointia. Mutta velloa nyt synkeissä mietteissä koko juhannus, kun ihmiset ympärillä pyörivät polkkaa.
"Hyvin se soittaa", Valpuri sanoi. "Väinö."
Alli nyökkäsi.
Hiljaisuus heidän välillään alkoi käydä painostavaksi kaiken hälyn ja sorinan keskelläkin.

"Mitä järkeä sinun oli alkaa uhkailla?" Alli kysyi juuri, kun Valpuri oli onnistunut harhauttamaan ajatuksensa järvenselälle.
"Olisin minä tapellut, jos ei olisi uskonut", Valpuri vakuutti. "Ei siinä olisi ollut mitään."
Alli huokaisi.
"Mitä se olisi hyödyttänyt? Parempi olla kerjäämättä vaikeuksia, kun on vain piika", hän sanoi.
Valpurin ryhti suoristui itsestään.
"Jos ei osaa käyttäytyä niin pakko sitä on kajauttaa", hän sanoi rehvakkaasti. "Olen minä pahemmistakin selvinnyt pikku toruilla."
"Sen uskon", Alli sanoi. Hän katsoi Valpuria ja taisi kohottaa suupieliään aavistuksen. "Tarkoitan kai sanoa, että oli hyvä, kun tulit tueksi. Olihan se rämäpäistä, mutta silti."
Oliko tämä kehu!? Valpuri tunsi poskiensa kuumenevan.
"Ei... eihän siinä..." hän sössötti ja naureskeli päälle.
Hiljaisuuden pentele rämpi itsepintaisesti takaisin.

Valpurin päässä surrasi. Hän oli pyytänyt Allin mukaansa ja luvannut, että he tekisivät jotain hauskaa. Nyt hän ei tietenkään osannut keskittyä tarpeeksi keksiäkseen mitään – ja mitä kovemmin hän mietti, sitä mahdottomammalta tuntui tavoittaa typerintäkään ehdotusta. Allilla olisi varmaan ollut muitakin kavereita, mihin hän Valpuria... Lopulta yksi hätäinen ajatus loikkasi ilmoille omin jaloin:
"Tehdään juhannustaikoja."
Alli ei näyttänyt erityisen innokkaalta.
"Ei kiinnosta kuulla sulhasista nyt", hän sanoi.
Taas vikasuuntaan! Valpuri puraisi kieltään. Miksi kaiken jokaisen tytön elämässä piti muka liittyä miehenpuoliin?
"Ei minuakaan kiinnosta, mutta eihän taiat edes toimi", Valpuri sanoi niin kepeästi kuin osasi. "Minä etsin ainakin kukkia. Tässä näkyy jo olevan."
Valpurin jalkojen juuressa sattui tosiaan kasvamaan tiheästi kahdenlaista kukkaa, pientä sinistä orvokintapaista ja suurempaa violettia kelloa. Valpuri kumartui vähän turhan kiireesti poimimaan yhden kumpaakin. Ne eivät olleet kummoisen näköisiä, mutta Valpuri toivoi niiden aloittavan hänen lupaamansa hauskuuden ja päästävän hänet piinastaan.
Alli kuului astuvan askelen lähemmäs.
"Seitsemänkö niitä pitäisi olla?" hän kysyi, muttei kuulostanut kiinnostuneelta. "Eri lajia?"
"Niin kai", Valpuri pulautti kiireesti, katse edelleen ruohonjuurissa. Alli ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, joten se alkoi hyvää vauhtia tuntua typerältä. Valpuri puristi kätensä nyrkkiin. Miksi hänen piti möhliä kaikki juuri Allin kanssa? Tyhmäkin olisi tajunnut, että olisi ollut parempi jutella tai tehdä ylipäänsä mitä tahansa muuta tavallista. Valpuri ei kai sitten älynnyt tavallisen päälle. Eipä tietenkään. Millaisena penskana hän oli Allia pitänyt? Ja millaisena penskana Alli piti häntä? Taisi hän ollak...
Alli kumartui Valpurin viereen ja napsautti samanlaiset kasvit itselleen.
"Tuolla näkyy olevan kieloja", hän sanoi ja viittasi kädellään rantalehdon suuntaan.
Hänen otsalleen oli karannut hiussuortuva.
"Joo", Valpuri henkäisi ja kömpi jalkeille.

Aukion lähettyvillä kasvoi kätevästi viittä erilaista kukkaa, jotka oli joutuisaa napata talteen, mutta siihen hyvä onni loppui. Alli ja Valpuri päätyivät pian kuljeksimaan juhla-alueen reunoilla. Lähimetsien vihreän seassa ei enää häämöttänyt ainoaakaan uudenlaista väripilkkua.
"Liekö niitä olemassakaan seitsemää erilaista?" Valpuri päätyi lopulta miettimään.
Alli ei ollut jutellut etsinnän aikana ihmeemmin, mutta tunnelma oli silti päässyt kohoamaan sen verran, ettei jokaista sanaa tarvinnut punnita erikseen. Ilmari-selkkaus ei tuntunut painavan liikaa.
"Ja miten nämä kuljetetaan tilalle? Kuihtuvat ja taittuvat", Alli huomautti katsellen kukkiaan. "Pitäisikö sittenkin tehdä seppeleet?"
Valpuri suostui ilomielin. Oli helpotus, että Alli ehdotti itse – ja että taikajutut sai suosiolla unohtaa. Valpuri ei tosin ollut lainkaan varma, millainen ilmestys hänen seppeleestään tulisi. Hän oli kokeillut sitomista ennenkin, mutta tekotapa oli päässyt painumaan unholaan aikaa sitten.