Liekinniemen tytöt

Joululuku

"Entä tämä kuusi?" Valpuri huokaisi ja heilautti rimpulan puun latvaa.
"Ehdotatko sinä nyt jo kaikkia mahdollisia?" Väinö kysyi.
Kyllä Valpuri oikeastaan ehdotti. Hän ja Väinö olivat tarponeet umpihangessa pitkin Liekinniemen maita ja etsiskelleet sopivan pieniä kuusia, jotka olivat alkaneet kasvaa epäonnisen lähellä muita puita. Lyhyt päivä alkoi jo painua mailleen, ja Valpurin saappaisiin oli päätynyt lunta. Tyttö tahtoi takaisin Liekinniemen uunin kylkeen, joten häntä ei enää suuremmin liikuttanut, oliko tilan tämän vuoden joulukuusi surkea toispuoleinen ruipelo vai potrantuuhea malliyksilö. Väinö sen sijaan jaksoi edelleen yrittää.
"Inkerin mieleistäkö sinä etsit?" Valpuri kysyi hänen selältään, kun he jatkoivat matkaansa syvemmälle metsään.
"Ehkä", Väinö sanoi, "mutta Alli se vasta onkin tarkka kuusesta. Hyvännäköistä se koristelee oikein iloisena."
Väinön äänensävystä kuuli, että hän arveli vetoavansa oikeaan asiaan. Valpuri olisi mieluusti vain tuhauttanut nenäänsä mokomalle patisteluyritykselle, mutta hän päätyi taas vaihteeksi miettimään Allia ja Allin hymyä. Kyllähän Valpuri aina yhden kuusen, jos...
"Oikeastiko Alli tykkäisi?" hän silti varmisti.
"Joo joo", Väinö vakuutti. Taisi virnuilla.
Etsintä jatkui ilman enempiä mutinoita.

Valpuri ei ollut kesällä saanut heti kerrottua Väinölle, millainen tapahtumien vyöry saaressa oli alkanut. Asia oli lopulta tullut puheeksi parin päivän päästä, kun renki oli jo arvannut jotain ja alkanut udella. Valpuri oli tarrannut häntä hartioista ja hölöttänyt kaiken kerralla, yhtä paljon itselleen kuin rengillekin. Väinö oli kuunnellut suu auki, vielä tarkemmin kuin tavallisesti. Kun Valpuri oli lopettanut, renki oli kaapannut hänet halaukseen. Irrottauduttuaan Valpuri oli kertonut suunnilleen kaiken vielä toiseenkin kertaan, eikä renki ollut yrittänyt estellä.

Sittemmin Valpuri ja Väinö olivat tukeneet toisiaan heila-asioissa. Enimmäkseen he olivat kylläkin vain kuunnelleet toistensa onnellista huokailua – sitä osaa, jota he eivät onnistuneet pitmään sisällään. Väinön ja Inkerin heilastelu edistyi juuri niin verkkaan kuin saattoi odottaakin. Alli ja Valpuri olivat kerenneet pussaamaankin ennen heitä. Nyt talvella, kun palvelusväki oli siirtänyt petinsä pirttiin, tyttöjä oli suorastaan kehotettu ottamaan vierekkäiset makuusijat. Väinön taas piti nukkua sopivasti loitolla naisväestä. Järjestely johtui tietysti siitä, ettei kukaan osannut edes kuvitella, että kahden tytön välillä voisi olla jotain, mutta Valpuri oli joka tapauksessa enemmän kuin tyytyväinen, kun sai luvan kanssa...

Valpuri huomasi ojan toisella puolella kasvavan kuusen sivusilmällä.
Se oli tuuhea ja tasapainoinen. Ei liian korkea eikä liian lyhyt. Kaikin puolin täydellinen. Se oli helppo kuvitella tuvan nurkkaan koristeltuna, ja Alli...
"Otetaan tuo!" Valpuri huudahti ja osoitti kuusen Väinölle. Renki suostui heti. Hän otti innokkaan askelen kuusen suuntaan, mutta perääntyi sitten takaisin.
"Se on Pihlajaharjun mailla", hän sanoi. "Raja kulkee tuossa ojan kohdalla."
Niinpä tietysti. Pihlajaharjulla oli ilmeisesti paremmat kuusetkin.
"Onkohan sillä nyt niin paljon väliä?" Valpuri mietti ja paransi toiveikkaasti otettaan kirveestään.
Väinö katsoi häntä luultavasti niin tuomitsevasti kuin osasi (ei kovin) ja pudisti päätään. Hän oli vähän liian lainkuuliainen – ja tiesi vähän liikaa Valpurin kaunasta pihlajaharjulaisia kohtaan.
"Yksi kuusihan se vain olisi", Valpuri perusteli. "Kaatavat sen kuitenkin."
"Me ei oteta sitä", Väinö vannotti kuin itsepäistä pikkupenskaa. Hän kääntyi jatkaakseen matkaa.
Valpuri katsoi kuusta kaihoisasti vielä hetken ennen kuin joutui seuraamaan renkiä. Hän lohdutti itseään ajatuksella, etteivät Pihlajaharjun kuusenhakijat varmaankaan yhyttäisi kuusta omankaan tupansa nurkkaan.
"Entä tuo tuolla?" Väinö kysyi melkein saman tien ja osoitti toista kuusta, joka kasvoi Liekinniemen puolella ojaa. Olihan sekin hyvä, yksi parhaista siihen asti. Kyllä Pihlajaharjun mailla kasvanut olisi silti ollut eri toista.

♦

Alli oli pihalla matkalla navettaan, kun hän huomasi Valpurin ja Väinön palaavan kuusenhakumatkalta. Valpuri kantoi kuusen latvaa, ja Väinö tuli hänen perässään kannatellen tyveä.
"Terve!" Valpuri huudahti heti pihan reunalta ja heilautti kättään. Hän sieppasi kuusen itselleen ja retuutti sen kiireesti Allin luokse kapeaa lumeen luotua polkua pitkin. Väinö seurasi hänen perässään rauhallisemmin.

"Tämmöinen sieltä löytyi", Valpuri sanoi ja nosti kuusta pystyasentoon. Pakkanen sai hänen poskensa punertamaan ja hengityksensä höyryämään. Hattu oli päässyt valahtamaan takaraivolle, mutta kasvot olivat leveässä, räiskyvässä virneessä. Allin täytyi keskittyä katsomaan välillä kuustakin. Se oli kieltämättä oikein vaikuttava.
"Onpa kaunis", Alli sanoi. Valpurin virne leveni melkein korviin asti, ja hänen ryhtinsä suoristui melko polleaksi. Se oli joka kerta yhtä suloista.
"No joo, tuota..." Valpuri vähätteli mielissään.
"Valpuri valitsi sen", Väinö sanoi.
Valpuri vilkaisi selkänsä takana seisoskelevaa renkiä hämmentyneen näköisenä, ja Väinö nyökäytti päätään vastaan. Kuusi oli siis selvästi Väinön valitsema, mutta Alli teeskenteli tietämätöntä ja nyökytteli vaikuttuneena. Hän ja Valpuri unohtuivat jälleen kerran katselemaan toisiaan. Kai sellainen sitten oli Allin tapaista, nykyään, aina joskus.

"Miten täällä on mennyt?" Valpuri ymmärsi lopulta kysyä. Liekinniemeen jääneellä naisväellä oli ollut kädet täynnä töitä jouluvalmistelujen kanssa.
"Perunalaatikko saatiin imeltymään", Alli sanoi. "Ja tupa on siivottu."
Valpuri nyökytteli.
"Entäs kala?" hän kysyi.
Alli hymähti.
"Se paistetaan huomenna, niin kuin tiedät", hän sanoi.
Valpuri korjasi hattunsa asentoa ja vastasi hymyyn.
"Joo, tiedän. Kai minä olen siitä vähän liian innoissani."
Valpurin verkkoon oli tarttunut melkoinen kuha, joka aiottiin tarjota joulupöydässä. Valpuri oli asiasta mielissään, mutta Alli ei osannut odottaa kala-ateriaa mitenkään erityisesti. Sitä hän toki arvosti, miten Valpuri paarusti harva se päivä järvelle ja hakkasi avantojen jään rikki katsoakseen verkot. Tyttöä oli sitä paitsi loputtoman hauska katsella sekä työn touhussa että saaliinsa kanssa. Toki häntä oli muutenkin hauska katsella, mutta... niin...

"Hitto, kun onkin nälkä", Valpuri ähkäisi. "Onko siellä vielä ruokaa?"
"Sitä säästettiin teille", Alli sanoi. "Puuroa ja soppaa."
"Luojan kiitos", Valpuri sanoi ja nosti kuusen syliinsä.
Kulkiessaan ohi hän sipaisi Allin kättä rukkasellaan. Se ei ollut paljon, mutta...
Alli odotti iltaa. Hän ja Valpuri istuisivat vierekkäin ja kävisivät makuulle rinnakkain. Tuvassa nukkuminen ei enää tuntunut ollenkaan niin kamalalta kuin aikaisempina talvina. 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!
Tämä oli alun perin tarkoitus julkaista eilen aattona, mutta myöhästyin vähän. :)

Julkaisin muuten samalla ensimmäisen luvun uutta tarinaa. Sitäkin saa käydä vilkuilemassa. ;)