Valvo mun kanssa aamuun

Luku 2 - Kulmalan pennut

A/N: Hei! Mähän sanoin, että on draivi päällä heh 😂 Täytyy sanoo, että mä en oo tottunu kirjottaa tällasia romanssityyppisiä tarinoita kahesta eri näkökulmasta, koska vaikka tykkään lukee muiden tekstejä niin että niissä on kaks kertojaa, niin koen itelleni sellasen haasteelliseks. Mulla on tapana toistaa asioita ihan liikaa ja siks mua kuumottaa, että tällanen kertojan vaihtelu saa mut toistamaan vaan enemmän.

Toivottavasti tää ei mee sekavaks! Toivotin jo uudet vuodet mun seinällä, mutta sanon viel tähän että kivaa uutta vuotta jokaiselle 🎉❤️

*

Luku 2 – Kulmalan pennut

Tiia

Mä en tiennyt yhtään, että kauanko mä olin valvonut. Ehkä tunnin, tai kaksi, kolme?

Mä en tiennyt kauanko mä olin maannut sängyssäni ja tuijotellut mun asunnon valkoista, röpelöistä kattoa, kuunnellut Kiuruharjun kylänraitilta vaimeana kuuluvia autojen ääniä ja seinänaapurin hiljaisena kantautuvaa musiikkia. Se poltteli pilveä, haju tunkeutui imelänä mun asuntooni, kuten aina, mutta mä en valittanut.

Mun seinänaapuri, sellainen kolmevitonen mies, Väänänen, jonka etunimeä mä en ollut koskaan kysynyt, oli mukava, me juteltiin usein, jos satuttiin parvekkeelle tai pihalle samaan aikaan. En mä ollut asunut tässä kämpässä kuin alle vuoden, mutta musta ja Väänäsestä oli ehtinyt tulla melkein kavereita niiden outojen parveke-roskakatos-keskustelujen myötä.

Mikähän sen nimi oli oikeasti? Se näytti vähän Oskarilta, tai Tonilta. Tai ehkä sillä oli joku hieno nimi, sellainen mikä ei sopisi sen resuiseen ulkomuotoon yhtään – niin kuin vaikka Anders, tai Edward.

Mä rypistin otsaani ajatuksilleni. Nostin toisen käteni ilmaan, pyörittelin rannetta ja annoin sitten sormeni piirtää kuvioita ilmaan.

Nukkumatti oli unohtanut mut. Se oli unohtanut jo aikoja sitten.

En mä olisi halunnut valvoa, mutta uni ei vaan tullut, taaskaan. Enkä mä olisi halunnut olla yksin, valvoa yksin siinä. Mä olisin halunnut jonkun, joka olisi valvonut mun kanssani.

Laskin kuvioita piirtelevän käteni alas ja huokaisten käännyin kyljelleni. Tällaisina öinä, kun mä en nukkunut yhtään, mä toivoin, että mulla olisi tupakkaa. Mä olin lopettanut polttamisen viime talvena, mutta nyt teki mieli nikotiinia. Teki mieli mennä parvekkeella istumaan ja tupakoimaan ja tuijottelemaan hiljaista Kiuruharjua. Ehkä Väänänen tulisi myös omalle parvekkeelleen ja tarjoaisi mulle hatsit jointistaan.

Tai sitten ei. Mä suljin silmäni.

Uni, tule nyt. Mä haluan nukkua. Mä haluan nukkua.

"Tiia!"

Mä sain melkein sydänkohtauksen, kun ihan yhtäkkiä hiljaisuudesta kuului tuttu ääni. Mä melkein luulin kuulevani harhoja, mutta sitten ulko-ovelta kuului sormien naputusta ja kohta postiluukun kautta huhuiltiin mua uudelleen. Mä nousin istumaan sängylleni.

"Tiia! Ootko sä himassa?"

Se oli Henkka.

Kuka muukaan tuli mun oven taakse kello kolme yöllä?

Se ei sitten ilmeisesti viitsinyt vaikka soittaa ovikelloa, vaan koki normaalimmaksi kuiskutella postiluukusta ja naputella ovea. Mä ihmettelin, että miten se oli päässyt alaovesta rappuun, koska ovi meni yhdeksältä kiinni. Toivottavasti se ei ainakaan ollut laittanut alaovea paskaksi tai jotain muuta todella ajattelematonta, jotain hyvin henkkamaista.