Valvo mun kanssa aamuun

Luku 8 - Vanhoja ja uusia kavereita

A/N: heii! tässäpä uutta lukua, toivottavasti pidätte <3 ton mun 'me ei olla kai koskaan ehjiä' -kirjan seuraava luku on kans tiian näkökulmasta ja oon oikolukenu sitä ja tätä lukua samaan aikaan, joten toivottavasti en oo sekottanu asioita 😂

kiitos tuhannesti teille, ootte aivan super ❤️ ja ihanaa viikonloppua kaikille! 😘

*

Luku 8 – Vanhoja ja uusia kavereita

Tiia

Kai mua vähän jännitti. En mä sitä myöntänyt, mutta olin silti ihan liian tietoinen varovaisesta kuumotuksesta mun poskipäiden alla, pienistä kuvitteellisista muurahaisista mun mahanpohjassa. Ehkä se oli ihan normaalia, mä halusin uskoa, että se oli ihan normaalia. Mä halusin uskoa, ettei se johtunut juuri Akselista. Mä halusin uskoa, että se johtui vaan siitä, että mun asunnossani oli ihminen, jota mä en tuntenut juuri laisinkaan – väkisinkin sellainen teki olosta jollain tavalla jännittyneen.

Eikö niin?

Mä en oikeastaan tiennyt, että mistä se ehdotus teestä ja mustikkapiirakasta oli noussut mun päähäni, tai miksi mä kysyin. Kai mä kaipasin seuraa, mä en halunnut, että Akseli menisi vielä. Se oli ihan helvetin typerää, ei mun pitäisi ajatella niin. Silti, kun se oli ilmestynyt kukkakaupalle hetkiä aiemmin, niin mä olin ollut salaa hyvin iloinen.

Rypistin kulmiani ajatuksilleni samalla kun laskin eilen leivotun mustikkapiirakkavuoan pöydälle. En mä ollut mikään leipojatyyppi, mutta joskus teki mieli väsätä jotain makeaa. Rehellisesti sanottuna mä olin aivan hiton perso kaikelle makealle ja sokerille, mä voisin vaan elää karkilla ja leivoksilla.

Laitoin teepussit kuppeihin ja nappasin vedenkeittimen telineestä. Mä opettelin juomaan teetä joskus viime talvena. Ennen mä vedin kahvia kuin sieni, mutta kun mä lopetin tupakoinnin, niin sumpittelukin oli jäänyt. Jotenkin ne olivat liittyneet tosi vahvasti toisiinsa, tupakka ja kahvi. Nykyisin mä join kahvia vaan aamuisin.

Laskin höyryävät kupit pöydälle piirakan seuraksi ja kävelin pikkuruisesta keittiöstäni kaksion olohuoneeseen. Akseli seisoskeli keskellä värikästä, vähän sekaista huonetta kädet farkkujen taskuissa ja katseli mustassa Ikean hyllykössä olevia kuvia. Mä katselin hetken sen harmaan hupparin peittämiä leveitä hartioita ja selkää, ja Akseli taisi tajuta mun läsnäolon, koska se käännähti ympäri.

Se otti kädet taskuistaan ja katsoi mua, vilkaisi sitten huoneen nurkassa olevaa kosketinsoitinta.

"Soitatko sä pianoo?" se kysyi. Mä koitin etsiä sen äänestä ihmetystä, jonkinlaista yllättyneisyyttä, ja kyllä sieltä ehkä vähän sellaista löytyi. Ja löytyikin. Mä en kuitenkaan takertunut siihen, mulle oli jo tullut selväksi Akselin ennakkokäsitykset musta. Eikä se ollut meistä kahdesta ainoa, jolla sellasia oli.

"Joo, tai aina välillä", vastasin kohauttaen olkiani ja pyyhkäisin letiltä karanneen suortuvan korvan taakse. "Mun isä opetti mut pienenä soittamaan, mut en mä missään pianotunneilla oo käyny, nykysin opettelen vaan Youtuben tutorialeista", jatkoin erikoisen avoimesti ja naurahdin hiljaa perään. Akseli tarkasteli mua mietteliäisyyttä vihreissä silmissään, ja lopulta sen suupieliin ilmestyi hymy, sen silmät menivät sirriin.

"Siistiä", se vastasi nyökytellen. "Mä kävin lapsena pianotunneilla", se kertoi sitten ja mä hymähdin huvittuneena. Totta kai se oli käynyt, oli varmaan soittanut myös viulua ja muita klassisia, hienoja soittimia, niin kuin rikkaiden perheiden muksut yleensä.

"Niinpä tietysti", lipsautin vahingossa, todellakin ihan vahingossa. Akseli kohotti kulmiaan mun sanoille ja mä ehdin jo katua, kunnes sen huulilla sitten kävi uudelleen hymy.