Valvo mun kanssa aamuun

Luku 11 - Kapteeni Kulmala ja perämies Saariaho

A/N: moikka taas! vähän venyny jatkon tuleminen tähän, mutta tässäpäs ois. hirmu pitkä luku vielä, en tajua miten tää taas venähti, heh. oon vähän flunssanen niin toivottavasti ei oo ihan täynnä virheitä tää teksti, oli jotenkin tuskasta oikolukea 😂

mutta hei, ihanaa kesää kaikille ihanille, ootte parhaita ja huippuja ja kaikkee vaan!! kiitos kun luette <3 c:

*

Luku 11 – Kapteeni Kulmala ja perämies Saariaho

Akseli

Ihan hassua, mutta kun mä heräsin utuisesta unestani, mun kylkeäni vasten tuhisi nukkuva tyttö. Siinä se oli, hengitti hiljaa ja rauhallisesti, poski vasten mun olkapäätäni, toinen käsi mun ylävartalon ympärillä leväten. Siinä se vaan oli, niin kuin se olisi ollut siinä ennenkin, niin kuin se olisi ollut siinä aina.

Miten se sopikin siihen, ihan hassua ja hullua. Se oli tosi lähellä, sen levollinen hengitys tuntui mun iholla.

Mun käsi oli tosin ihan puutunut, sitä kihelmöi ja pisteli ja tunto oli osittain kadonnut. Tiia makasi mun käden päällä, enkä mä tosiaankaan hennonnut työntää nukkuvaa tyttöä pois siitä. En mä edes halunnut. Ei mua haitannut se puutunut käsi, ei yhtään. Eikä mua haitannut Tiian hiukset, jotka kutittivat mun kaulaani ja leukaperiäni. Ei tosiaan. Mieluummin mä pidin Tiian siinä, mun kainalossani, kyljessäni kiinni, käsi mun ympärillä. Kun hitsi se vaan sopi siihen, käsittämättömän hyvin.

Mua hämmensi, tavallaan, ihan mielettömän paljon.

Mulla oli helpottunut olo siitä, ettei Tiia ollut saanut musta tarpeekseen, vaikkei se ollutkaan vastannut mun viesteihin. Tuntui helpottavalta, että se soitti mulle, että se pyysi mua jäämään, että se piti kiinni. Niin kuin mulla olisi sille merkitystä. Kun sillä ainakin oli mulle, jollain tavalla vaan oli, vaikka eihän me kunnolla edes tunnettu. Niin kuin meidän välillä olisi jokin ihan outo side, sellainen, jonka olemassaolosta mä en todellakaan ollut tiennyt aiemmin. Oli erikoista, miten me oltiin päädytty juuri tähän nyt, juuri tällaiseen aamuun, juuri tähän hetkeen, jossa Tiia tuhisi mun kainalossa ja mun käsi oli puutunut ja Tiian käsi oli mun ympärillä ja mun sydän jyskytti rinnan alla kovemmin kuin thriathlonin pyöräilyosuuden jälkeen.

Viime yön tapahtumat muistuivat mieleen elävinä, tavallaan epätodellisina. Tiian pikkuveli, se Henkka, oli ollut kyllä ihan naamat. Jo toistamiseen mä autoin Tiiaa, kun sen pikkuveli sekoili jotain – viimeksi niiden avainten takia. Mä en voinut olla miettimättä taas, että eikö niiden vanhemmat tehneet mitään, minkä hiton takia Tiian piti kantaa huolta, kun sen veli oli kuitenkin vielä alaikäinen. Ja mä kelailin sitä jätkää, joka oli ollut siellä pihalla eilen, se pitkä siilitukka – Roope Koskisen kaveri. Mä en tiennyt sen nimeä, vaikka tiesinkin sen naaman, se oli meitä joitain vuosia vanhempi. Enkä mä saanut mielestäni sitä, miten se oli käyttäytynyt Tiia kohtaan, koskenut niskaan ja tullut lähelle, kyllä mä olin nähnyt siitä parkkipaikalta.

Ei kai niillä ollut jotain meneillään?

Ajatus sai aikaan inhottavan muljahduksen mun vatsanpohjassa. Jos Tiialla oli juttua sen kundin kanssa, niin mä en voisi olla tässä. Mä toivoin, ettei ollut. Tiiahan oli juossut karkuun Roopen lisäksi myös sitä kundia silloin pari viikkoa sitten, kun me oltiin törmätty. Ehkä se jätkä vaan oli ollut vaan tosi kännissä, ehkä se oli sellainen, joka yritti pokailla humalapäissään kaikkia.

Mä rypistin otsaani, kun ajatukset menivät ihan solmuun.

Lopulta, ja kai onneksi, en ehtinyt miettiä viime yötä sen enempää, kun tummahiuksinen tyttö heräsi. Se liikahti vähän, kohotti kasvonsa mun olkapäältä, pyyhkäisi silmiään ja lopulta sen siniharmaiden silmien katse kohtasi mun omani. Se näytti hetken aikaa hämmentyneeltä, niin kuin se olisi unohtanut, että mä olin jäänyt yöksi. Sen silmät olivat edelleen punaiset ja vähän turvonneet itkemisestä, se näytti taas vähän sellaisen ojanpohjalle hylätyltä kissanpennulta. Teki mieli silittää, mutta en mä uskaltanut.