Valvo mun kanssa aamuun

Luku 13 - Mansikoita ja metsämarjoja

A/N: heippa! ❤️ tajusin, että viimesin luku tähän on vissiin ilmestyny joskus kesällä. ei ollu tarkotus pitää näin pitkää taukoo, mutta koulu on vaan pitäny kiireisenä ja muutenki vähä mielialat viskelly rankemmin :c mutta nyt viimein tähänkin jatkoo✌🏻

toivottavasti ette oo kyllästyny venailee! oon tosi kiitollinen ku luette ja kaikki kommentit hymyilyttää ja edelleen hämmentää minuu aina ihan hulluna, kiitos ihanat muruset <3 ja kivaa viikkoo kaikille ja tsemppiä kouluun tai töihin tai muihin vaan, mitä puuhailettekaan c: mulla on vihdoin nyt joulua kohden ehkä ihan vähän vähemmän kouluhommii, niin jospa sais noita muitakin tekstejä kirjotettua eteenpäin 😅

**

Luku 13 – Mansikoita ja metsämarjoja

Akseli

Valkoinen Audi oli jättänyt utuisen hiekkapilven jälkeensä ja vaikka auto oli jo kadonnut näkyvistä, mä kuulin silti moottorin jylinänä korvissani. Tai sitten mun päässäni vaan kohisi.

Mä en tajunnut, mitä oli tapahtunut, mä en ymmärtänyt yhtään. Kaikki oli ollut hyvin, kun mä olin lähtenyt poikien kanssa saunomaan, kaikki oli ollut jees ja tunnelma oli ollut ihan katossa.

Jotain oli tapahtunut.

Mun olo oli yhtäkkiä aivan kamala, huoli Tiiasta nousi niin vahvana, että mun vatsanpohja kääntyi ympäri ja mä voin pahoin.

Mitä sille oli sattunut?

Mä seisoin keskellä pihaa ja tuijotin meidän hiekkapintaista kotitietä, hengitin todella raskaasti ja yritin jotenkin pitää itseni rauhallisena, mutta se tuntui ihan mahdottomalta. Mun ajatukset pyörivät vaan Tiiassa ja mä halusin sen luokse ja mä halusin tietää, mikä sillä oli ja mä halusin lohduttaa. Mun sydäntä raastoi, kun mä mietin sen itkuisia kasvoja ja ahdistunutta olemusta, sitä, miten se ei ollut halunnut edes katsoa mua, miten se oli halunnut vaan pois täältä.

Mä en tajunnut, missä välissä Miiro oli tullut tänne, missä välissä kaikki oli muuttunut tällaiseksi.

"Aksu?"

Eeliksen ääni rikkoi mun rauhattoman ajatusvirtani. Mä säpsähdin, olin unohtanut täysin sen tosiasian, että pihalla todella oli muitakin, terassilla seisoi kasa mun kavereita, jotka olivat kaiketi aivan helvetin ihmeissään.

Mä käänsin sydän rinnassa hakaten katseeni terassille, äänen suuntaan, kohtasin ne muut. Erityisesti Eelis ja Sinna katsoivat mua hämillään, katseessaan säikähdystä ja jonkinlaista huolta.

Mä tuijotin niitä hetken liikkumatta tai pystymättä puhumaan, lopulta siirsin katseeni pihalla seisovaan Tumppiin, mutta vaan hetkeksi. Vaan ihan erittäin pieneksi hetkeksi, koska sitten mä noteerasin pienen matkan päässä Tumpista seisovan kundin.

Yhtäkkiä mä tajusin ja muistin sen läsnäolon.

Samuel oli tehnyt jotain.

Samuel oli tehnyt jotain, se oli sanonut jotain, mikä oli saanut Tiian tuollaiseksi, noin pois tolaltaan. Kyllä mä muistin, miten Samuel oli puhunut siitä silloin aiemmin, kun se oli tullut hakemaan moottorisahaa meiltä, kyllä mä muistin, miten Tiia oli reagoinut.

Ja nyt, ihan äsken, Miiro oli käynyt Samuelin kimppuun, niin kuin se tietäisi jotain. Tietäisi enemmän kuin mä tai kukaan. Niin kuin tässä olisi jotain enemmän, jotain sellaista, mikä oli pimennossa.

Mun sisällä leimahti samassa ja ihan varoittamatta raivo. Sellainen spontaani ja täysin pidättelemätön. Enkä mä edes yrittänyt hillitä itseäni tai kuohuvaa vihantunnetta. En mä olisi ehkä edes kyennyt.