Valvo mun kanssa aamuun

Luku 12 - Juhannusheila, kusipää ja yksi ihana ystävä

A/N: heii! pahoittelut, kun tässä on kestänyt, tää kesä ollu tosi kiireinen :c mutta ihana kuitenkin on ollu huomata, että jatkoa odotetaan!

jotenkin oon edelleen vaan tosi hämilläni, että oon saanu näin paljon lukijoita. siis kun en vaan osaa ottaa huomiota vastaan ja oon tosi epävarma, ja välillä oon oikeesti ihan että apua, kun niin moni on eksyny lukee näitä mun tarinoita 😅

joten kiitos kaikille, ootte saanu mut hymyilemään about miljoona kertaa <3 c: tästä luvusta tuli tosi pitkä, mä en tajua miten nää venyy, tosi ärsyttävää. mietin aina ennen luvun kirjottamista, että mitä kohtauksia siihen tulee ja sit kelaan, että no ei varmaan tuu pitkä teksti, ja sit tsädääm - ihan helvetillinen mammuttiluku. 🤦🏻‍♀️

**

Luku 12 – Juhannusheila, kusipää ja yksi ihana ystävä

Tiia

Akselin kädet olivat mun ympärillä. Akselin kädet olivat mun ympärillä.

Akselin kädet olivat mun ympärillä.

Mä jouduin varmistamaan itseltäni, etten vaan nähnyt unta. Tämä ei ollut unta. Viileinä kasvoille pirskahtelevat vesipisarat tuntuivat oikeilta, todellisilta, ja varovaiset suukot mun paljaalla olkapäällä – ne todellakin tuntuivat todellisilta. Mä istuin Akselin sylissä kädet veneen ratilla ja olin täynnä sähköä. En mä uskonut mihinkään tällaiseen, ei mulle tapahtunut tällaista.

Ei mun elämässä.

Ja mä olin edelleen epävarma, edelleen hemmetin epäilevä ja varovainen ja yritin estää itseäni innostumasta liikaa tai ihastumasta enempää, mutta se tuntui vaikealta. Ja mä tiesin, tavallaan, ettei mun pitäisi estää itseäni tuntemasta näin, mun ei pitäisi olla näin epävarma ja skeptinen. Silti mä pelkäsin, että mä satuttaisin itseäni.

Mä edelleen epäilin Akselia, koska mä en tuntenut sitä kovin hyvin.

"Kiva kun oot siinä."

Akselin hiljainen ääni herätti mut ajatuksistani ja hymy nousi suupieliin ihan varkain. Akselin sormet sivelivät mun ratille puristuneen käden ihoa. Se toimi edelleen vähän jännittyneenä, mutta silti paljon äskeistä varmemmin.

"Suunnittelitko sä tätä?" mä kysyin mahdollisimman viattomasti, katsellen eteeni.

Akseli siirsi kätensä kaasulle ja hidasti vauhdin nollaan, antoi veneen lipua veden pinnalla itsekseen. Mun kädet hellittivät otteensa ratista ja mä käännyin Akselin sylissä sivuttain, niin, että saatoin kohdata sen vihreiden silmien katseen. Sen kasvot olivat ihan lähellä, sen silmissä oli tutkiskeleva katse.

"En mä suunnitellu mitään", se vastasi vakavana, mutta hymyili kuitenkin aavistuksen. "Tai kyllä mä ajattelin, että mä kertoisin sulle tänään mitä mä, niin ku – mitä mä tunnen, mutta toi kaikki äskeinen – se vaan tapahtu", se jatkoi takellellen ja kaikki se hemmetin hassu epävarmuus teki siitä mielettömän suloisen.

"Se vaan tapahtu", mä toistin ja mun suupieli nousi hymyyn. Akseli katseli mua ja nosti lopulta kättään siirtäen mun hiuksia korvan taakse. Sen huulilla väreili hymy, kun sen katse vaelteli mun kasvoilla.

"Mä puhuin susta Eelikselle", se sitten kertoi ja mä kohotin kulmiani ihmetellen. Mun sydän alkoi pamppailla kovemmin, mahanpohjassa muljahti. En mä arvannut, että se olisi puhunut musta – että se olisi kelannut niin paljon mua, että se olisi puhunut sen kaverille.

"Ai?" mä äännähdin hämilläni ja katsahdin alas. "Ai puhuit musta ihan nimellä, vai vaan jostain tytöstä kertomatta, että se oon mä?" kysyin, vaikka tiesinkin, että sellaisen kysyminen oli typerää. Niin kuin sillä olisi väliä. Silti sillä oli.