Valvo mun kanssa aamuun

Luku 7 - Orvokkeja ja mustikkapiirakkaa

A/N: moii! tässäpäs jatkoa tähän. voi olla että julkasutahti hidastuu pian kun koulu alkaa kevättä kohti painaa sen verran paljon päälle. mutta katsellaan! yritän julkasta lukuja silleen melkolailla vuoronperään näihin kaikkiin mun kirjoihin.

yhtä hymyä olin noista edellisen luvun kommenteista, kiitos hullun paljon ja hei tosi kivaa loppuviikkoa kaikki! <3 c:

*

Luku 7 – Orvokkeja ja mustikkapiirakkaa

Akseli

Kiuruharjun K-marketissa oli hiljaista, kun mä vaeltelin hyllyjen välissä ostoskorin kanssa. Muutama mummo rupatteli kovaan ääneen maitohyllyllä, mutta muutoin hiljaisuutta halkoi vaan kaupassa vaimealla soiva radio Nova.

Hemmetti, vaihtaisivat joskus toiselle kanavalle.

Mä en varsinaisesti tykännyt herkuista niin kamalasti, mutta nyt teki mieli mässätä jotain karkkia. Kai se johtui darrasta. Mä hain Jaffaa ja sipsiä, etsin jotain perustarvikkeita kuten ruishiutaleita ja astianpesuainetta, kunnes suuntasin hitain askelin karkkihyllylle.

Mun ajatukset pyörivät jossain, missä ei kai pitäisi. Tai en mä voinut sille mitään, että mä kelailin Tiiaa. Viime yö ja tämä aamu olivat valehtelematta olleet ehkä oudointa ikinä, tai vähintään oudointa vähään aikaan. Ei mulle tapahtunut ikinä mitään tällaista, mun elämä oli niin helvetin tasaista ja ennalta-arvattavaa, sellaista kaavamaista ja suunniteltua. Ja sitten joku mimmi, eikä vaan joku mimmi, vaan Tiia Kulmala, ilmestyi jostain mun eteen jo toistamiseen. Yläasteikäinen Akseli olisi pyöritellyt epäuskoisena päätään, jos se olisi tiennyt jostain tällaisesta.

Nähtävästi välillä tapahtui myös jotain ennalta-arvaamatonta. Juuri sitä Tiia nimittäin oli.

"Kato morjens!"

Mä hätkähdin ajatuksistani takaisin tähän todellisuuteen, kun kuulin tutun hihkaisun läheltäni. Nostin katseeni karkkihyllyjen luona seisovaan hongankolistajaan, jonka huulilla keikkui tyypillinen, leikkisästi pilkahteleva hymy. Mä kohotin kulmiani rennosti collegehousuihin, bändipaitaan ja nahkarotsiin pukeutuneelle punkkarille ja kävelin lähemmäs.

"Miten sä tähän aikaan oot liikenteessä?" Tumppi kysyi kun mä pääsin kohdalle, ja pyyhkäisi toisella puolella päätään lepäävää irokeesiään.

"Tähän aikaan?" mä toistin ja katsoin vaistomaisesti rannettani, mutta siinä ei ollut kelloa, kuten yleensä. Etsin puhelimen Addujen taskusta ja vilkaisi ruutua. "Kello on puol yks."

"Niin", Tumppi vastasi suu hymyssä ja nappasi sitten kolme suklaalevyä Fazeria hyllystä, eri makuja kaikki – sitä tavallista, hasselpähkinää ja Lontoonraetta.

"Onks noin paha krapula?" mä naurahdin ja sain pitkänhuiskean pojan nauramaan.

"Yks mulle, yks mutsille ja yks Tuulalle", se virnisti ja mä pyörittelin päätäni. Niiden perhe oli niin hassu. Ja niin hemmetin rento. Mä muistin miten kiva oli ollut aina yläasteella ja lukiossa käydä Tumpin äidin ja äitipuolen luona, niillä oli aina ollut niin hemmetin lämmin tunnelma.

"Ootko sä alkanu lipsua?" se sitten kysyi ja vilkaisi mun ostoskorissa lojuvia herkkuja.

"No kai mäkin saan joskus vetää paskaa naamaan?" puolustauduin ja Tumppi virnisti uudelleen.

"Totta kai", se tuumasi hyväntuulisesti. Mä vilkaisin karkkihyllyä ja lopulta nappasin pussin Turkinpippureita.

"Menikö myöhään eilen?" kyselin rennosti, kun me lähdettiin taivaltamaan tietämme kassoille.