Valvo mun kanssa aamuun

Luku 3 - Norma

A/N: moi! wattpad vittuilee ja jumittaa, ei näytä mulle lukuja jos yritän lukee jotain ja niin ees päin, en tiiä tuleeko tästä julkasemisestakaan mitään 😅

tässä nyt kuitenkin, ihanaa että ootte eksyneet lukemaan, kiitos tuhannesti kommenteista ja voteista! piristää mua kovasti <3

*

Luku 3 - Norma

Akseli

Porukat olivat lähteneet Helsinki-Vantaalle ja meidän suuri talo oli hiljainen. Mä olin ripustanut mun riippumaton roikkumaan pihalle, kahden suuren omenapuun väliin, sopivasti vähän varjoon porottavalta auringolta.

Tai se oli oikeastaan Tumpin riippumatto, eikä mun.

Eelis ja Tumppi olivat viettäneet meillä yhden viikon pari kesää sitten, kun mun porukat olivat olleet reissussa. Oltiin vaan otettu rennosti ja saunottu ja käyty uimassa – oli ollut helvetin hauskaa.

Tumppi oli sitten välttämättä halunnut ottaa riippumattonsa mukaan. Se oli ripustanut sen meidän pihapuihin ja sitten löhönnyt siinä pitkin pituuttaan suunnilleen koko viikon ja nauttinut elämästään. Lopulta se matto unohtui meille, enkä mä koskaan muistanut palauttaa sitä, eikä Tumppi koskaan kysellyt sen perään. Sen äidin naisystävä oli vähän hippi, kai niillä oli kotona niitä riippumattoja vino pino ylimääräisenä.

Silloin mä en ollut ymmärtänyt riippumaton suunnatonta viehätystä tai Tumpin intoilua, mutta nyt mä ymmärsin. Tässä oli hyvä, tässä voisi viettää koko kesän siemaillen kylmiä drinkkejä, tässä voisi vaikka nukkua. Ainakin jos olisi näin hyvä sää.

Oikeastihan mä en kykenisi sellaiseen, rento laiskottelu ja löhöily ei vaan sopinut mulle, en mä pystynyt olemaan aloillani kovin kauaa.

Juuri nyt mä kuitenkin loikoilin siinä riippumatossa, aurinkolasit silmilläni ja pyörittelin Sofi Oksasen Normaa käsissäni. Tuijottelin ajatuksissani kirjan turkoosia kantta ja aavistuksen revennyttä kontaktimuovia, jolla käytetyn näköiseksi muuttunut kirjaston tuote oltiin päällystetty. Joku oli kohdellut kirjaa vähän huonosti.

Mä en oikeastaan lukenut ikinä mitään, korkeintaan jotain Aku Ankkoja. Vaikka mä olin aina pärjännyt koulussa erinomaisesti ja päntännyt ja päntännyt yöt läpi, niin en mä vapaa-ajallani ollut koskaan lukenut.

Enkä mä nytkään lukenut, pyörittelin vaan romaania käsissäni. Kun ei se mun kirja edes ollut, ei se ollut mun lainaamani. Enhän mä edes tiennyt, että missä helvetissä mun kirjastokortti oli.

Se kirja oli lojunut eilen yksinäisenä ja hiekkaisena Sepänkadun syvennyksen roskalavan takana – siihen se oli pudonnut. Siihen se oli pudonnut siitä mustasta kangaskassista, eikä se mimmi ollut tajunnut ollenkaan.

Tiia ei ollut tajunnut.

Mä laskin kirjaan pitelevän käteni alas, tiputin romaanin ruohikolle riippumaton viereen ja rypistin otsaani. En mä ollut yhtään varma, että kauanko mä olin lopulta seissyt sen roskalavan takana yksikseni, kun Tiia oli lähtenyt lätkimään, mutta varmaan ainakin niin kauan, että jos joku olisi ollut näkemässä, niin se olisi veikannut mun olevan joko dyykkaamassa tai tekemässä jotain muuten vaan epäilyttävää.

Joku olisi saanut hyvän aiheen juoruilla.

Siellä se Saariahon poika dyykkasi roskiksia, niin kuin niillä rikkailla porvarikusipäillä ei olisi muutenkin rahaa ruokaan.

Mä hymähdin ajatuksilleni. Joskus, tai usein, vitutti olla Saariaho tällä pikkukylällä.

En mä siellä roskalavan takana kuitenkaan ollut muuta tehnyt, kun vaan totaalisen hämmentyneenä kerännyt itseäni. Ja sitten, kun mä olin kerännyt itseni, tai ainakin puolet, niin mä olin nähnyt sen kirjan.