Valvo mun kanssa aamuun

Luku 9 - Mistään yhtään mitään

A/N: heippa! mä vissiin sanoin että julkasen lukuja näihin mun kirjoihin vuoron perään, mutta toisin kävi. ihan jäätävä blokki/epävarmuus/kriisi pukkaa päälle kaiken kirjottamisen suhteen. 😂✌🏻

tappelen siis noiden kahden muun kirjan kanssa just nyt, mutta tän kanssa sujuu ihan hyvin, joten tässäpä uutta lukua c:

en voi koskaan tarpeeks kertoa kuinka paljon te piristätte mua, teidän kommentit on kultaa ja ootte aivan huikeita tyyppejä, tahtoisin halata teistä jokaista!! <3

hei ja tsemppiä uuteen viikkoon jokaiselle!

*

Luku 9 – Mistään yhtään mitään

Akseli

Se oli tavallaan hämmentävää, miten paljon mä olin miettinyt Tiiaa näiden muutaman päivän aikana. Se oli juossut, kirjaimellisesti, mun elämään niin vauhdikkaasti, etten mä ollut oikeastaan osannut kunnolla edes tajuta koko asiaa. Eikä kai tarvinnutkaan, oli vaan yllättävää, että mä yhtäkkiä tahdoin tutustua siihen paremmin.

Mä etsin harmaan Vansin t-paidan paljaan yläkroopani peitoksi, vaihdoin kuluneet verkkarit rentoihin shortseihin ja vilkaisin itseäni pikaisesti peilistä, yritin asetella tukkaani, mutta ei siitä tullut helvettiäkään, joten nakkasin vaan lippiksen fledan peitoksi. Sitten mä painelin ulos aurinkolasit silmilläni ja hyppäsin pihassa nököttävän auton ratin taakse.

Aurinko paistoi lämpimänä, mittari oli kavunnut kahteenkymmeneenviiteen, eikä aiempien päivien sateista ollut jälkeäkään. Mä laitoin musiikkia vähän kovemmalle, avasin ikkunaa ja lähdin huristelemaan kohti Kiuruharun keskustaa. Vallaton ilo pirskahteli mun pään sisällä, sai suupielet nykimään korvia kohti.

Tiia istuskeli jo talonsa parkkipaikan kiveyksellä, vaikka mä olin ajoissa. Sillä oli pystyraidallinen, mustaharmaa shortsiasu päällään, hiukset letillä ja aurinkolasit silmillä. Se näytti tosi sievältä.

Kun se huomasi mut, niin se nappasi kangaskassinsa maasta ja nousi, käveli ripein askelin mun autolle.

"Moi", mä tervehdin hymyillen, kun tummatukka avasi vänkärin puolen oven ja istuutui alas. Mun sisintä kipristeli erikoinen jännitys. Hyvänlaatuinen sellainen.

"Moi", Tiia vastasi iloa äänessään. Tuntui kivalta, kun se oli siinä, että se oli halunnut lähteä meille.

"Miten menee?" kysyi rentoon sävyyn kaartaessani kohta auton keulan pois parkkipaikalta. Tiia kiinnitti turvavyön ja laski kangaskassin jalkoihinsa.

"Hyvin, jotenkin heti vaikuttaa mielialaan tää aurinko", se vastasi mietiskellen ja katsahti mua aurinkolasiensa takaa. "Näin Iivoa aiemmin – tai Iivoa ja Joonaa", se sitten jatkoi, mainitsi jälkimmäisen nimen vähän varauksella. Ehkä Joonan nimi olisi vielä pari vuotta sitten vaikuttanut muhun jotenkin, mutta nyt se ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.

"Mäkin näin Iivoo aamulla", vastasin huolettomasti ja seisahduin risteykseen. Tavallaan hassua, että meillä oli niin paljon yhteisiä kavereita, tai no – ainakin Iivo ja Tumppi. Toisaalta se ei ollut mikään ihme, mehän oltiin Kiuruharjulla.

"Niin mä tiiän", Tiia virkkoi ja sen huulilla kävi hymy, kun mä vilkaisin sitä ajamisen lomasta. "Olitte käyny juoksee Tähtärin rappusia."

Mä naurahdin.

"Kuulosti melkein sitä, että se ois susta jotenkin typerää", heitin vähän vitsaillen ja Tiia pyöritti päätään.

"Ei se oo typerää", mimmi kommentoi vakuutellen. "Musta itestäni ei vaan ois siihen, mä tykkään enemmän sellasista rauhallisista ja hitaista aamuista", se jatkoi jutustellen ja mua hymyilytti. Sen ääntä oli miellyttävä kuunnella, oli tosi kiva, kun se puhui niin avoimesti ja rennosti.