Valvo mun kanssa aamuun

Luku 6 - Aamupala on päivän tärkein ateria

A/N: moii!

lupasin pidempää lukua, ja tässäpäs nyt olis, varmaan kolme kertaa pidempi kun toi edellinen. haa, kohta multa loppuu nää luvut ja pitää alkaa kirjottaa, ois voinu ehkä vähän säästellä näitä, hupss. 🤭

tosi nopeesti tullu tähän lukukertoja ja kaikkee, vau! Ihanaa lauantaita <3 c:

*

Luku 6 – Aamupala on päivän tärkein ateria

Tiia

Mä en ollut varma, että mihin mä heräsin. Oliko se ikkunoita raivoisana hakkaava sade vai mun päätä nakuttava päänsärky, mutta johonkin mä heräsin. Säpsähtäen, kiroillen, peiton alle käpertyneenä. Ja mä melkein olin jo kääntämässä kylkeäni ja jatkamassa uniani, kunnes tajusin sen pelottavalla tavalla omituisen faktan, etten mä ollut kotona. Mä en ollut omassa pienessä makuuhuoneessani, tutussa ja turvallisessa sängyssäni, vaan jossain ihan muualla. Jossain tuntemattomassa paikassa, tuntemattomalla sohvalla.

Mun silmät revähtivät auki ja melkein hätäisesti mä nousin istumaan, kirosin, kun pää tuntui aivan keilapallolta. Olo oli utuinen ja krapulainen, inhottavan nihkeä, vaikka samaan aikaan mua palelsi. Pesemätön meikki kirveli silmiä. Mä kiersin peiton tiukasti ympärilleni ja tuijotin edessäni näkyvää hiljaista huonetta sydän normaalia tiheämmin lyöden.

Mitä helvettiä, Tiia?

Eilinen muistui kuitenkin mieleen nopeasti, melkein liian nopeasti – rytinällä viime yön tapahtumat alkoivat vilistää mun aivokuoren alla. Mä melkein toivoin, etten mä muistaisi ja toisaalta taas, onneksi mä muistin, luojan kiitos. Olisi ehkä sata kertaa pahempi herätä jostain tuntemattomasta paikasta, jos ei muistaisi, että miten oli sinne joutunut.

Mä nipistin silmiä kiinni ja kurtistin kulmiani.

Mä olin niin typerä.

Avasin silmäni nielaisten.

Mitä mä olin oikein ajatellut, kun mä olin lähtenyt tänne? Känni-Tiia oli taas pistänyt parastaan ja tehnyt mitä hienoimpia päätöksiä. Teki mieli hakata päätä vasten suuren huoneen keskellä olevaa marmorista sohvapöytää, mutta en kuitenkaan tehnyt niin, sen verran kovasti pääkopassa jytisi jo muutenkin. Varpaita palelsi, jalkoja palelsi, mulla ei ollut kuin alushousut jalassa. Tuijottelin ympärilleni ja koitin haravoida katseellani vaatteitani, mutta niitä ei näkynyt. Mihin mä olin ne viime yönä jättänyt – sinne vessaan?

Oli mulla sentään paita päällä, mutta sekään ei ollut mun omani. Harmaa Leviksen pitkähihainen collegepaita oli vähän turhan iso, mutta kieltämättä aivan ihanan lämmin, sellainen mihin oli hyvä kietoutua ja käpertyä. Ja se tuoksui tosi hyvältä.

Mä pyyhin hiuksia korvan taakse ja katselin orvosti ympärilleni hienossa, nätisti ja kalliinnäköisesti sisustetussa olohuoneessa. Saariahojen lukaali oli ehkä viimeinen paikka, jonne mä olisin koskaan uskonut päätyväni.

Ja silti tässä oltiin. 

Mä en tajunnut yhtään, miksi Akseli oli kysynyt mut tänne yöksi, vieläpä oikeasti ilman mitään taka-ajatuksia. Ei sen olisi tarvinnut auttaa mua, ei me tunnettu. Jos mä olisin nähnyt sen kaatosateessa kyhjöttämässä ja kiroilemassa ja viskomassa käpyjä, niin mä varmaan olisin kävellyt vaan ohi. Ja olisinkin. Se ei kuitenkaan ollut tehnyt niin, vaan tarjonnut yöpaikkaa, maksanut taksin tänne, tehnyt pedin sohvalle. Eikä se oikeasti edes yrittänyt mitään. Se ei edes yrittänyt saada mua sänkyyn, ja se asia ihmetytti mua ehkä melkein kaikista eniten.