Valvo mun kanssa aamuun

Luku 5 - Kissanpentu

A/N: moikka! tää luku on edellisiä lyhyempi, mutta seuraava luku on taas tosi pitkä, joten ehkä saan anteeks tän lyhyyden. on jotenkin ärsyttävää, kun luvut on näin eri pitusia, häiritsee itteeni, kun haluis, että ne ois ees suunnilleen samaa luokkaa. toisaalt tällasia lyhyempiä lukuja on tosi miellyttävää oikolukea 😄

nojoo, näitä tulee kyllä oikeesti aika tiuhaan. mä koitan pian julkasta uutta pätkää tohon 'me ei olla kai koskaan ehjiä' -kirjaan kans, jos osa sitä lukee. mulla on siihenkin monta lukua valmiina, mutta oon niin epävarma siitä kirjasta että pitää ihan kunnolla fiksailla noita lukuja ennen kun uskaltaa julkasta. 😂

ihanaa loppuviikkoa kaikille, ootte huippuja jokainen, muistakaa se <3

*

Luku 5 - Kissanpentu

Akseli

Se tyttö näytti säikähtäneeltä. Ja samaan aikaan tosi vihaiselta ja ahdistuneelta ja hermostuneelta, sen hartiat kohoilivat raskaan hengityksen mukana. Se oli ihan läpimärkä, ruskea tukka valui vettä, tumma silmämeikki alkoi uhkaavasti sotkeentua. Tosin olin mäkin kastunut, kun taivaalta tuli vettä ihan raivolla. Pisarat hakkasivat asvalttia ja jossain tosi lähellä jyrähti.

"Miltä näyttää?" Tiia lopulta tiuskaisi sateen yli, tosi sähäkästi, tylysti, niin kuin mä en olisi saanut kysyä.

Mä vähän hätkähdin.

Mä osasin olla aika hemmetin äkkipikainen ja mulla oli myös tapana suutahtaa, varsinkin humalassa, aika helposti, mutta jostain syystä mä en osannut hermostua Tiian tylystä äänensävystä. Ehkä mä olin jotenkin oudolla tavalla hämmentynyt siitä, että se nyt taas oli siinä. Tai että mä puhuin sille jo toisen kerran yhden viikon aikana.

"Et varmaan", vastasin ähkäisten ja työnsin kylmät kädet farkkujen taskuihin. Humala humisi päässä, mutta en mä nyt niin kännissä ollut, että olisin pitänyt käpyjen viskomista ikkunoihin ja ääneen kirosanojen huutamista ihan sellaisena hyväntuulisen ihmisen tekona. Ja kyllä se mimmi nyt muutenkin näytti aika surkealta.

"Terävä havainto", Tiia tuhahti kipakasti, ääni värähtäen. "Voit jatkaa matkaas, mä en tarvii sua siihen arvostelemaan", se sitten jatkoi samaan hermostuneeseen sävyyn ja katsoi mua hetken aikaa kylmästä hytisten, kunnes kiersi kädet ympärilleen ja käveli horjuvin askelin kerrostalon oven edustalla olevaan katokseen. Mä katsoin sitä kulmat koholla.

Arvostelemaan?

Tiia seisahtui seinän viereen, etsi puhelimen takkinsa taskusta ja yritti selvästi avata sitä, mutta ei hiljaisista kirosanoista päätellen onnistunut. Mä seisoin hetken aikaa keskellä pihaa sateessa, kunnes kävelin sen perässä siihen katokseen. Ihmeellistä kai, juurihan se mimmi oli tehnyt aika selväksi, että mun pitäisi häipyä. Ehkä mä kelasin, että se tarvitsisi apua.

Mä olin matkalla kotiin, tai ihan ensiksi taksitolpalle. Jätkät olivat koittaneet saada mua vielä jäämään baariin, mutta mua väsytti liikaa ja oli saakelin kova nälkä. Enkä mä oikeastaan jaksanut mun rakasta serkkuani enää, Samuelista tuli välillä niin rasittava kännissä.

Tiia nosti katseensa luuristaan ja katsoi mua epäuskoisena. Kai se ihmetteli, kun mä en oikeasti lähtenyt lätkimään, vaan seurasin sitä. Se hivuttautui kauemmas, ihan katoksen toiseen reunaan, niin kuin mä kantaisin jotain ruttoa, ja näytti siltä, että oli sanomassa jotain, mutta mä avasin suuni ennen sitä.

"En mä arvostele", totesin vilpittömästi ja pyyhkäisin otsaan liimautuneita hiuksiani. Ukkonen jyrähti uudelleen, vielä vaan kovemmin, ja sää oli suoraan sanottuna aivan jäätävän huono.