A/N: hellouu! c: tähänkin välillä jatkoa.
jos luette miun 'mä en tahdo unohtaa sun hymyä' -kirjaa, niin oon superpahoillani, ettei siihen oo tullu jatkoo helmikuun jälkeen! se kyllä jatkuu heti seuraavaks.
voi luoja täällä kuopiossa ainakii sataa lunta ihan kunnolla :c mä olin jo ihan kevätmoodissa. nooh kyl se kevät ja kesä sieltä viel tulee!
hassua miten nää luvut kasvaa koko ajan pituutta, tästä tuli aivan ekstrapitkä. mut hei kiitos kaikille ihanuuksille jotka luette tätä, annatte tosi paljon motia, en mä ilman teitä täällä wattpadissa näitä julkasis 😍😘
*
Luku 10 – Turvaton
Tiia
Mä en ollut varma, että kauanko mä olin istunut siinä. Ehkä kymmenen minuuttia, tai ehkä kaksikymmentä minuuttia. Tai ehkä vain viisi. Ajantajua ei ollut, mun ajatukset olivat niin täynnä utuista, mustaa, sekavaa sumua. Siinä mä kuitenkin istuin, eteisen lattialla, kädet vapisten ja voin pahoin. Inho oli ylitsepääsemätön, inho sitä yhtä kohtaan. Inho mua itseäni kohtaan. Teki mieli oksentaa.
Tämä päivän piti olla täydellinen ja ihana, iloinen ja hauska ja onnistunut. Se oli kaikkea muuta, se oli kääntynyt joksikin ihan muuksi, joksikin kamalaksi. Enkä mä halunnut olla tällainen, en mä haluut nieleskellä itkua mun pienen eteisen lattialla ja täristä päästä varpaisiin, ja vajota jonnekin syvälle, pinnan alle.
Mä halusin olla vahva, sellainen, joka pystyi pitämään ulkokuoren kasassa, sellainen, joka pystyi sanomaan suoraan, olemaan välittämättä, sellainen, joka voisi leuka pystyssä ottaa vastaa kaiken ja vaan nauraa päälle.
En mä ollut sellainen.
Heikko tyhmä tyttö.
Mä en saanut päästäni Samuel Saariahon ylimielistä ääntä, mä en saanut pyyhittyä verkkokalvoiltani sen katsetta. Se oli katsonut mua niin kuin jotain helvetin esinettä, sellaista nukkea jossain lasivitriinissä, sellaista, jota sai vapaasti katsoa arvioiden – niin kuin mä en olisi mitään. Niin kuin mä en olisi mitään, niin kuin se ei katuisi. Eikä se katunut.
Ja mä palasin ajatuksissani siihen iltaan uudelleen ja uudelleen – mä kuulin sen huohotuksen edelleen mun korvissani, mä tunsin sen vahvat kädet mun ranteilla, sen vartalon mun iholla. Mun olo - mun olo oli tosi likainen.
Se oli koskenut ilman lupaa. Se oli tullut muhun ilman lupaa.
Ilman lupaa, ilman lupaa, ilman lupaa.
Lopulta oli pakko nousta ylös ja juosta vessaan. Oksennus tuli varoittamatta ja voimakkaana, mutta mä ehdin kumartua juuri ja juuri pöntölle tyhjentämään vatsalaukkuni sisällön sinne. Silmiin nousi vettä, vatsaa kramppasi. Kädet tärisivät ja hengitys tuntui vaivalloiselta, kun mä lysähdin kaakeloidulle lattialle.
"Helvetti", kuiskasin hengittäen raskaasti, pyyhin suupieltä kämmenselkääni ja suljin silmäni.
Kokoa nyt itsesi.
Mua itketti, mutta purin hammasta ja nipistin silmiä kiinni, en antanut kyynelille mahdollisuutta. Mä en vaan halunnut olla mä. Enkä mä enää tiennyt, että mitä vittua mä olin edes kuvitellut, kun mä olin menyt Akselin luokse. Miten mä olin niin typerä, että mä olin kuvitellut, että me voitaisiin tutustua paremmin? Että me voitaisiin olla kavereita tai –
Ei se vaan voinut mennä niin.
Se oli Saariaho, se oli rikas ja kunnollinen ja menestynyt, sen perhe oli sellainen. Sen perhe oli sellainen, jolla oli vaikutusvaltaa täällä, sellainen, joka tiedettiin. Ja Akseli oli Samuelin serkku ja Samuel oli osa sen elämää ja ne olivat tunteneet koko ikänsä. Mä en voinut olla sellaisen kanssa tekemisissä, en mitenkään. Sellainen tuntui nyt ajateltuna aivan järjettömältä ja naurettavalta.
आप पढ़ रहे हैं
Valvo mun kanssa aamuun
रोमांसSiitä tytöstä tuntui usein, ettei sillä ollut mitään ja silti kaikki oli sille liikaa. Sillä pojalla oli kaikkea ja silti siitä usein tuntui, niin kuin jotain puuttuisi. . . . Varoitukset: päihteet, väkivalta, mielenterveysongelmat Teksti, juoni j...
