Taas niityt vihannoivat

Luku 1, jossa kaivataan ja kirjoitetaan

/ / Huom.! Tämä tarina on jatkoa tarinalle "Sen kutsuu elohon". Aloitathan lukemisen siitä!

Tarinassa on epäsuoraa seksin kuvausta ja muuta seksuaalissävytteistä sisältöä sekä alkoholinkäyttöä. / /

Talvisina öinä Otto makasi usein valveilla penkillä uunin kupeessa. Hän kuunteli kaappikellon tasaista raksutusta ja pakkasen natinaa pimeissä nurkissa. Toisinaan hän hiipi ikkunan ääreen ja unohtui katselemaan pellonvieren koivuja, jotka nyt seisoivat paljaina ja liikkumattomina hankien keskellä.

Päivisin pakkanen salpasi hengityksen ja alkoi kynsiä kasvoja heti, kun astui pihalle. Aurinko jaksoi nousta taivaalle vain hetkeksi, mutta valoisan aikaan ennätti ruokkia eläimet. Pimeän tullen enimmäkseen vuoleskeltiin lampun valossa. Sudet kuuluivat liikkuneen Aholan mailla.

Päivät kuluivat. Oli joulu.

Kevättalvella, kun aurinko jo lämmitti niskaa ja reuhka piti riisua välillä, lähdettiin rankametsään. Jussikin tuli mukaan, vaikkei ollutkaan enää oikeastaan Eerolan renki. Hän ja Kaisa olivat menneet naimisiin, kun taivas oli jo heitellyt räntää. He olivat olleet komein pari, jonka kuvitella saattoi, Jussi pyhäpuvussaan ja Kaisa mekossaan. Alttarille kävellessään he olivat näyttäneet vakavilta tavalla, jota olisi voinut pitää jännittyneen rakastuneena, mutta hääyönään he olivat nukkuneet erillään Eerolan tuvassa. Niin he tekivät edelleen.

Vauva oli syntynyt keskellä talvea. Se oli tyttö; pehmeä ja lämmin nyytti. Kasteessa se oli saanut nimekseen Veera. Jussi esitteli sitä tyytyväisenä kaikille, ja pikkuinen Elli hoiti sitä ahkerasti. Eerolan naisväki tuli hyvin toimeen Kaisan kanssa, ja Hilmakin kävi toisinaan vieraisilla ystävänsä luona. Hän jutteli yleensä myös Oton kanssa. Heidät molemmat oli pyydetty Veeran kummeiksi. Enää Jussi ei vihjaillut, että heillä olisi oiva tilaisuus tutustua ja mennä naimisiin.

Aurinko alkoi kivuta yhä korkeammalle taivaalle ja sulattaa hankia. Pajunkissat tulivat ja menivät.

Otolla oli kaikki niin kuin ennenkin. Hän katseli sivusta, kun toisille tapahtui asioita.

Se oli hyvä. Ei hänellä ollut syytä valittaa.

Kyllä hän pärjäili.

Hän oli helvetin yksin.

Todellisuudessa Otto ei saanut Nilsiä mielestään hetkeksikään tämän lähdön jälkeen. Hän tottui kyllä nopeasti arkeen ja lakkasi olemasta turhan säälittävä niin ettei toisten tarvinnut kysellä hänen vointiaan, mutta häntä vihloi paljon kipeämmin kuin aiempina hiljaisina, yhdentekevinä, loputtomina vuosina.

Tänä talvena Otto tiesi, millaista hänen elämänsä saattoi olla silloin, kun kaikki, aivan kaikki siinä oli niin kuin piti. Hän ei enää vain haikaillut jotakuta vierelleen. Hän kaipasi Nilsiä. Nimenomaan ja juuri Nilsiä, joka oli...

Nils sentään kirjoitti hänelle. Ensin joka viikko, sitten suunnilleen joka toinen, niin että Otto saattoi uskoa, että tämä todella oli totta.
"Rakas, rakas Otto!" Nils aloitti aina. Hän kertoi elämästään suunnilleen kaiken, vaikka tiesi hyvin, ettei Otto ymmärtänyt hänen koulujuttujensa päälle. Innokasta selitystä oli kumminkin mukava lukea. Oli vähän kuin Nils olisi ollut vierellä jaarittelemassa keveästi, vaikkakin vain sen aikaa, kun kirjettä riitti. Sitä paitsi hänen asiansa vaikuttivat olevan hyvin sekä koulussa että perheen parissa. Vaikka kertoihan hän sivukaupalla kaipuustaankin. Miten hän ei sietänyt tyhjää, kylmää sänkyään ja jäytäviä pakkasia ja miten hän ei olisi toivonut muuta kuin että Otto olisi ollut hänen kanssaan, hänen lähellään, pitelemässä häntä. Näissä kohdissa Nilsin teksti oli useinkin sellaista, että Otto toivoi erityisen hartaasti, ettei isäntä koskaan päättäisi ottaa selvää, mitä hänen siskonpoikansa kirjoitteli "rengeille". Ei hän kylläkään valittanut. Lukiessaan hän melkein tunsi Nilsin lämmön kiinni itsessään. Jos hän vain mitenkään olisi voinut, hän olisi... Ja he olisivat...