Taas niityt vihannoivat

Luku 17, jossa löydetään lempeyttä

Otto oli iloinen, kun pääsi viimein peseytymään. Hän oli liittynyt Jussin ja Vilhon seuraan lauteille vähän heidän jälkeensä ja jäänyt heidän lähdettyään hetkeksi miettimään asioita. Nyt hän oli sitten päätynyt ottamaan toiset samanmoiset löylyt ja käymään samalla mahdotonta keskustelua. Ei ollut ihme, että hänen jalkojaan heikotti. Nils pahoitteli kuitenkin Oton kohtaloa huolehtivaisesti, ja taivaallisen viileä pesuvesi muistutti, että maailmassa oli muutakin kuin tukalan piinaava kuumuus.

Otto ja Nils pesivät tällä kertaa molemmat itse itsensä, selin toisiinsa. He puhelivat kyllä kaikin puolin leppoisasti löylyistä, vihdasta ja muusta, mutta kaikki heidän välillään tuntui olevan vielä huteraa ja aristavaa.

Saunakamarin viileämpi ilma tuntui uudelta armahdukselta kuumuudesta punertavaa ihoa vasten. Otto hengitti syvään. Hän kuitenkin hämmentyi heti lisää, kun vilkaisi penkille.
"Missä minun vaatt-?", hän aloitti, mutta erotti sitten tuttua kangasta lattialta lipaston takaa. "Minkä tähden ne tuolla on?"
Nilsin työlääntyneessä huokauksessa oli vähän nauruakin. Hän kertoi Vilhon piilottaneen Oton vaatteet ennen Nilsin tuloa. Otto ehti ihmetellä mokomaa joutavaa hölmöilyä ääneen, mutta sitten savolaisen suunnitelma selkisi hänelle.
"Vai niin", hän sanoi. "Johan on."
Nils hymähti keveästi. Kauniisti.
"Niinpä, alkeellinen temppu. Mutta hänen kunniakseen täytyy sanoa, että se toimi. Mehän - niin, olemmehan me sinustakin taas pari?"
"Joo, kai", Otto sanoi. "Tai joo, ollaan, jos se käy sinulle."
"Erinomaista", Nils sanoi leikkisän vihjaavaan sävyyn. "Haluan nimittäin kovasti katsoa sinua niin kuin puolisoa katsotaan."
Otto yskähti. Tai murahti. Tai jotain. Hän alkoi kuivata hiuksiaan pyyhkeeseen.
"Ai, mutten toki katso, jos et halua", Nils sanoi kiireesti, ja lisäsi hiljempaa: "Anteeksi. Se saattaisi tosiaan olla vielä..."

Nils siirteli hetken hajamielisesti vaatteitaan penkillä, mutta lopetti sitten ja suoristautui kuivailemaan hiuksiaan. Hiljaisuus vaikutti jotenkin merkitsevältä.
"Siitä, mitä sanoin silloin lopuksi", Nils lopulta sanoi ja käänsi katseensa Ottoon. "Vajassa, tiedäthän. Minun on pitänyt ottaa se puheeksi."
"Se oli ilkeää", Otto sanoi hiljaa. Hän otti pyyhkeen pois päästään. "Kukaan ei ole ikinä sanonut minulle mitään niin ilkeää."
Otto olisi mielellään antanut koko jutun olla, mutta kun hän ajatteli, että Nils oli sanonut sellaista, hänelle, ja että hän oli silti muka edelleen sama hellä ihminen kuin aiemmin, ja että he aikoisivat nyt...
"Minä tiedän", Nils sanoi. "Mutta ymmärräthän sinä, etten minä oikeasti ajattele niin. Olin vain niin vihainen, että halusin löytää jotain, mikä..."
Hän hiljeni hetkeksi, mutta alkoi pian selittää uudelleen.
"Minunhan olisi kaikista ihmisistä suorastaan järjenvastaista väittää, että miehen kanssa oleminen olisi jollain muotoa moraalittomampaa, tai siis huonompaa, tai pahempaa, kuin... Tai että sinä voisit jotenkin pilata minua, tai... koska minähän tässä olen sinut temponut mukaani, jos joku jonkun, ja..."
Heidän katseensa hipaisivat toisiaan. Nils sulki taas suunsa.
"Tarkoitan, että pyydän sydämestäni anteeksi", hän sitten sanoi vaimeasti. "Minä menin liian pitkälle ja satutin sinua. Olen katunut sitä kaiken aikaa."
Otto ei ollut ikinä nähnyt Nilsin katsetta näin nöyränä ja kumarana. Hän ei uskonut monen muunkaan nähneen. Juuri nyt oli selvää, ettei Nils ollut ilkiö, eikä neuvokas ja helkkarin komea kaikkivaltias ylioppilas, joka sai aina haluamansa. Ei ainakaan pelkästään. Hän taisi olla enimmäkseen aika tavallinen nuori ihminen, joka erehtyi aina välillä. Vähän niin kuin Ottokin. He molemmat olivat joutuneet sietämään toisiltaan kaikenlaista. Ja silti, silti Nils oli Oton Nils.
"Saat kai sinä anteeksi", Otto sanoi. "Kunhan et enää ikinä sano sellaista."
Nils kohotti päänsä.
"En koskaan", hän sanoi varmaan sävyyn.
Tietysti Otto uskoi häntä.

He vetivät housut jalkaansa puhumatta mitään ja katsomatta toisiaan.
Otto tarkkaili rakoja, joita hirsiin oli ilmaantunut ajan myötä. Hän yritti järjestellä tapahtuneita asioita mielessään, mutta niitä oli paljon eikä niitä voinut pudotella oikeisiin rasioihin kuin ruuveja ja nauloja. Tuntui aika vaikealta. Jos hän ja Nils nyt taas aikoisivat yrittää olla yhdessä samalla tavalla kuin...