Taas niityt vihannoivat

Luku 14, jossa ei enää olla

Otto seisoi aloillaan. Oviaukko oli jäänyt tyhjäksi.
Oton raivo jäähtyi nopeasti ja valui vieraana pois hänen päältään. Se jätti jäljelle orvon kylmyyden, joka kivisti sydänalaa ja vavisutti jäseniä.
Nils oli sanonut... Hän oli sanonut Otolle, että...
Ja sitä ennen kaiken sen.
Miten joku pystyi...? Kun oli ensin - kaikki ne illat...?
Yhtä hyvin hän olisi voinut ottaa puukon ja iskeä Ottoa rintaan. Ajatteliko hän tosiaan niin kuin sanoi? Oliko hän oikeasti ajatellut niin koko ajan?
Hän oli viheliäinen paskiainen,

mutta nyt hän ei enää ollut Oton kanssa. Eikä olisi. Milloinkaan.
...
Äh.
Otto ei oikein älynnyt...

Hän ja...

Otto sulki silmänsä ja yritti saada kiinni itsestään. Miksi hän oikeastaan järkyttyi tästä? Hän ja Nils eivät olleet jutelleet asiasta aiemmin, mutta Otto oli jo pitkään tiennyt ja totutellut ajatukseen, että he eivät enää... Nyt se oli tehty kerralla selväksi. Otto voisi keskittyä muuhun. Kunhan nyt ens- -

Otto hätkähti pihalta kuuluvaa lähestyvien askelten ääntä. Hänen rinnassaan liikahti typerä pieni toivonnokare, mutta sisään kurkisti tietysti vain Jussi.
"Mitä hittoa te huusitte täällä?" hän kysyi. "Minä ja Vilho pideltiin kaikki ihmiset sisällä, kun kuului olevan sellaista asiaa."
Otto katsoi Jussia ja hänen ohitseen. Häntä ei kiinnostanut, mitä kukakin ehkä oli kuullut. Se oli pieni murhe, jossain kaukana.
"Oliko teillä joku riita?" Jussi tiukkasi. "Niilo ainakin meni..."
"Ei ollut mitään", Otto tokaisi. "Painu nyt sinäkin siitä."
Jussi kurtisti kulmiaan ja tuhahti ihmeissään, mutta Otto ei aikonut selittää mitään kenellekään. Ikinä. Jussi näkyi silti yrittävän järkeillä asioihin jotain tolkkua. Saihan sitä koettaa.
"Selvä", hän huokaisi lopulta. "Minä painun. Omat asiat on omia asioita. Mutta et sitten hölmöile mitään."
Hänkin lähti ja jätti Oton.
Se oli hyvä.
Mitä Otto muka hölmöilisi? Hänen elämänsähän jatkuisi tismalleen samanlaisena kuin se oli ollut suurimman osan hänen elämäänsä. Mikä syy se nyt olisi mihinkään, jos yksi ihminen ei enää halunnut suudella häntä? Eikä puhua hänelle. Eikä nähdä häntä.
Eihän Otto yleensäkään välittänyt ihmisistä. Ehkä hänestä tuntuisi jonkin aikaa vähän pahalta, mutta kyllä hän pystyisi, vaikka Nils ei enää...
Nils ei enää ollut...
Otto oli taas yksin.
Yksin.
Pitikö sitä sietää? Otto ei...
Miten hän enää voisi?!
Hyvä luoja, hän ei

eikä hänen rintansa...

Otto valahti istumaan. Kämmenet painautuivat kipeästi vasten kasvoja.

Tosiasiat vääntelivät häntä känsäisissä kourissaan ja hieroivat häneen karheaa totuutta. Kaikki maailmassa oli nyt kerta kaikkiaan mennyttä - paitsi Otto, joka tosin olisi hänkin mieluiten ollut jossain muualla. Ja joku muu. Joku parempi ja viisaampi ihminen, joka ei olisi koskaan joutunut painumaan kokoon eikä vapisemaan oman elämänsä edessä.
Mutta kurja Otto olisi toivonut, tarvinnut - ei, hän ei voisi!
Sanaton ahdinko tuntui jatkuvan, jatkuvan, jatkuvan.
Nils ei enää, Nils ei enää, Nils ei enää.
Kaikki Otossa tempoili neuvottomana. Sattui kaikkialle ja ei minnekään.

Kun Otto lopulta sai jäädä rauhaan, hän oli harmaa rätti; pusertelun jäljiltä kipeän pehmeä ja nihkeän kostea.

Ajatukset sujuivat taas turtina ja tokkuraisina.

Minne Nils oli mennyt? Mitä hän mahtoi ajatella? Otto ei enää tuntenut häntä. Hän ei osannut ollenkaan arvella, mitä sellainen Nils teki, joka saattoi sanoa hänelle sellaista ja katsoa häntä niin inhoten. Kai hän oli kaikessa rauhassa, eihän hän Otosta enää... Hän oli kylläkin oikeasti pahoittanut mielensä Oton sanoista. Otto oli jo melkein uskonut, ettei Nils sittenkään ollut tehnyt mitään, mutta hän oli muistuttanut itselleen, mitä tiesi. Tässä asiassa Otto ei ollut väärässä, vaikka olisi halunnut olla. Ehkä Nils ja Lempi eivät olleet menossa kihloihin saman tien, mutta Nils oli yhtä kaikki jo hylännyt Oton ja lähtenyt toisen perään. Niin, niin asian laita nyt vain oli. Kyllä renkikin huomasi, milloin hänestä lakattiin pitämästä. Oli älytöntä ja sydämetöntä, että Nils tuli pyytämään Ottoa takaisin sellaisen jälkeen, vaikka sitten lopulta oikeastaan myönsikin kaiken. Siltikö Otto oli tässä kaikessa vähäjärkinen, kun ei katsonut kaikkia herran pojan pelleilyjä sormiensa lävitse?