Taas niityt vihannoivat

Luku 4, jossa palataan tuttuun huoneeseen

Nils ja Otto kävelivät rinnakkain kohti Eerolan tuttua pihapiiriä, joka näytti liikuttavasti samalta kuin aina. Se oli odottanut Nilsiä palaavaksi, ja hän oli palannut. Koko kesäksi. Koko ihanaksi, pitkäksi kesäksi! Tältäkö aito vapaus tuntui jalkapohjissa? Näinkö alkavan suven tuoreenvihreä onni pakahdutti rintaa?

Otto kantoi Nilsin laukkua. Hän tuijotti jäyhästi eteensä, mutta vilkaisi aina välillä Nilsiä.
Siinä hän nyt lopulta oli. Nilsin mies, ihanampana kuin hän oli osannut muistaa. He voisivat viettää monta loputonta kuukautta... Sacrebleu! Nilsistä tuntui, kuin hän olisi voinut hetkellä minä hyvänsä irrota maan kahleista ja kohota tavoittamaan koivujen latvuksia.

Mikä ilon vasama Nilsin olikaan lävistänyt, kun hän oli nähnyt miehensä pellon reunalla! Ja miten kertakaikkisen autuaalta kaikki oli tuntunut, kun hän oli lopultakin heittäytynyt kellumaan tämän hymyileviin haaleansinisiin silmiin! Ne olivat tuntuneet lupaavan Nilsille kaiken rakkauden maailmassa. Se ei tosin vaikuttanut mihinkään, sillä Nils lupasi sen saman tien takaisin hänelle.

Nyt Otto oli viimein Nilsin käden ulottuvilla, muutenkin kuin mielikuvissa. Totta puhuen Nils oli odottanut, että juoksisi suoraan Oton syliin ja että tämä pyöräyttäisi häntä ympäri sylissään ja että he nauraisivat ja itkisivät ja suutelisivat, suutelisivat ja suutelisivat. Sen sijaan he olivat päätyneet mumisemaan vierekkäin toissijaisia asioita - ja Nilsin oli ollut vaikea hengittää, kun hän oli hivuttautunut lähemmäs Ottoa ja tarttunut tämän käteen. Kaiken palelemisen jälkeen toisen kehon lämpö oli tuntunut liian autuaalta ja kihelmöinyt selkärangassa. Nils olisi epäilemättä menehtynyt, jos olisi yrittänyt mitään vähänkin dramaattisempaa.

Eikä Nilsiä haitannut, ettei Ottokaan ollut uskaltautunut tekemään kummempaa. Hän tiesi, mitä mies ajatteli: tämä oli kiirehtinyt Nilsin luo ja katsonut häntä kuin kulta-aarretta, maailmanhistorian huikaisevinta taideteosta tai taivaasta laskeutunutta arkkienkeliä. Viimeistään hänen matalasta tervehdyksestään Nils oli kuullut, että heidän välillään oli edelleen kaikenlaista - ja tulisi olemaan vielä paljon enemmän.

Kaiken sellaisen aika olisi kuitenkin vasta myöhemmin, hetken päästä, kunhan he sulkeutuisivat omaan rauhaansa.

Nilsin sydän löi voimallisesti mutta kaikessa rauhassa. Se alkoi ymmärtää, että oli nyt saanut kaiken sen, minkä perään oli kirkunut talvipakkasilla.

He eivät saaneet puhuttua paljon kävellessään, mutta vilkuilivat toisiaan kaiken aikaan. Vaikka Nils keskittyikin enimmäkseen Oton partaan, hän ei voinut olla huomaamatta, että miehen silmänaluset olivat huolestuttavan tummat. Hymynkareestaan huolimatta hän käveli hieman ponnettomasti. Oliko hän nukkunut kunnolla yhdeksään kuukauteen? Onneksi Nils oli viimein hänen luonaan. He molemmat saisivat unohtaa menneet hirveydet ja vaikkapa nukahtaa kesäisten tuulten tuuditukseen. Nilsin oli aivan liian helppo uskoa, että Otto oli rehkinyt itsensä lähes hengiltä odottaessaan häntä. Mutta oliko mies todella alkanut miettiä, ettei Nils olisi tulossa lainkaan? Nilsin olisi, olisi, olisi pitänyt kirjoittaa paljon useammin! Mutta eikö Otto olisi voinut luottaa hänen sanaansa hieman enemmän, vaikka pitikin itseään sellaisena ja tällaisena? Toisaalta Nils oli ollut se, joka oli lähtenyt ja jota oli odotettu palaavaksi. Ei hän tiennyt, kuinka vaikea Oton osa oli. Nilshän olisi periaatteessa voinut lähteä pistäytymään vaikkapa Pariisissa ja unohtaa... ei kai Otto sentään ollut uskonut hänestä sellaista?

Renkiaitan edustalla he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja katselivat hetken ympärilleen.
"Tämmöistä täällä", Otto sanoi. Hänen katseensa kulki paikasta toiseen hieman epäluuloisesti: hän tarkasteli työnsä jälkeä. Kaikki oli, kuin Nils olisi lähtenyt edellisenä päivänä. Pihapiirin rakennukset olivat tietysti tottuneet seisomaan paikoillaan, mahdollisesti jo vuosikymmeniä. Pakkaset ja talven kosteus olivat tosin tummuttaneet edellisenä kesänä rakennetun varastorakennuksen hirsiä hieman - ja olivathan paikat syksyä paremmin ruodussa, kun Otto ei ollut kuluttanut päiviään metsissä vaan ilmeisesti rääkännyt itseään ja epäonnisia renkiveljiään kuin pahinkin orjapiiskuri. Raukka.