Taas niityt vihannoivat

Luku 5, jossa avataan ikkuna

Jonkin ajan kuluttua Nilsin solmio roikkui avonaisena Oton kaulalla. Heidän oli jo korkea aika vetäytyä omaan rauhaansa. Nils astui erilleen Otosta vain siksi aikaa, että saattoi avata huoneen oven raolleen valitellakseen enolleen syvää väsymystään ja kertoakseen vetäytyvänsä loppuillaksi huoneeseensa, ilman iltaruokaa. Hän kuulosti ihmeen viattomalta ja vakuuttavalta siihen nähden, että hänen huulensa punersivat suutelemisesta ja että hänen toisen käden sormensa leikittelivät kaiken aikaa Oton kauluksella, julkeasti salassa isännältä. Nils oli kertonut huijanneensa puheillaan joskus rehtoriaankin, joten ei ollut ihme, että Antti uskoi häntä, huolestui suorastaan. Otto ei toki missään tapauksessa hyväksynyt isännälle valehtelemista. Silti, kun Nils sulki oven pahoiteltuaan asianlaitaa ja vinkkasi Otolle silmää keinauttaen päätään ylpeänä taidonnäytteestään, he molemmat joutuivat tyrskimään pidätellystä naurusta.

Pian onnistuneen petoksen jälkeen Nils ja Otto luikahtivat peräkanaa pihalle ja kiirehtivät päärakennuksen taitse laitumen reunaa metsän suojaan - muka vaivihkaa, mutta kisaten ja naureskellen kuin mitkäkin. Jos joku olisi nähnyt heidät, hänen ei olisi ollut vaikea arvata, mitä oli meneillään. Mutta miksi kukaan olisi huomannut? Ja oliko sillä oikeastaan merkitystä juuri nyt? Miten muka, tällaisessa tilanteessa? Otosta oli tullut saman tien samanlainen sietämätön hölmö kuin edellisenä kesänä. Se oli hiton mukavaa. Hän halusi...

Nilsille kaikki tuntui olevan yhtä luontevaa kuin ennenkin, eikä Ottokaan pystynyt juuri nyt tekemään asioista vaikeita. Hänen verensä kiehua porisi iloisesti kuin hänen ikäisellään nuorella miehellä kai kuuluikin - niin, hän oli nuori mies - ja hänen päässään humisi. Nils saattoi olla ylioppilas, mutta hän oli sentään Nils. Otto tunsi hänet ja hänen virneensä, ja... no, hän piti hänen lakistaan. Luoja, miten hän piti siitä. Ja Nilsin tummasta katseesta, ja hänen kosketuksestaan, ja... hänen huulistaan...

Oli, kuin Otto olisi löytänyt lähteen korvessa juuri, kun oli ollut nääntymässä paahteeseen. Hän ikään kuin kiirehti veden ääreen ja ammensi virvoittavaa jääkylmää vettä kasvoilleen ahnaasti, saamatta kyllikseen. Tällaisessa tilanteessa, tällaisessa seurassa, hän ei yksinkertaisesti voinut eikä halunnut pyristellä toiveitaan vastaan. Kaikki vain tapahtui. Nils oli viimein siinä. Otto sai koskettaa häntä. Hän Ottoa ja Otto häntä... Heittäytyminen oli kamalaa ja kiusallista, eikä Otto ollut tullut yksinäisyydessä yhtään taitavammaksi olemaan lähellä toista. Hän kuitenkin tarvitsi Nilsiä. Yhdeksään kuukauteen kukaan ei ollut ymmärtänyt häntä eikä nähnyt häntä oikein. Ehkä Nilskin tarvitsi häntä, ainakin vähän. Näkihän Otto, miten tämä iloitsi - melkein hehkui. Jostain syystä hänen kaltaisensa ihminen katsoi Ottoa edelleen täsmälleen samalla tavalla kuin Otto katsoi häntä, juoksutti sormiaan hänen hiuksissaan ja henkäili hänelle loputtoman hellästi. Tämä taisi olla Nilsillekin juuri sitä, mitä hän eniten tarvitsi. He olivat kahdestaan, toisiaan varten. Oli kai heidän molempien luonnossa, että he... Otto oli jotenkin onnistunut luulemaan, etteivät he enää nauraisi yhdessä. Ja olihan hän ajatellut myös, ettei milloinkaan, missään tilanteessa lempisi ylioppilasta. Nyt se ei kylläkään tuntunut tärkeimmältä. Nils olisi saanut olla oppiarvoltaan mikä vain, eikä Otto olisi palvonut häntä enempää tai vähempää. He eivät saaneet tarpeekseen vähällä.

Otto oli estänyt itseään käymästä kalliolla viime kesän jälkeen. Hän oli kiertänyt seudun muutenkin niin kaukaa kuin mahdollista. Nyt hän löysi paikan uudelleen kuin hyvän ystävän, ja oikeassa seurassa. Kaunishan se oli, ja kiven pinnassa viipyi vielä hieman lämpöä, jota se oli imenyt itseensä päivän helotuksesta. Nyt aurinko oli jo melkein painunut mailleen, ja taivaanranta oli sonnustautunut lämpimiin sävyihin. Järven pinta seisoi pellon takana lähes peilityynenä; päivän leppeät tuulet uinahtaisivat pian alkukesän leutoon yöhön. Vaikka Otto ei ollut runoilija, jopa hän saattoi tuntea kesäillan houkuttavan toiveikkaan kuiskeen hellänä puristuksena rinnassaan. Koko hiljainen, valoisa yö, ja vain he kaksi valveilla salaisuuksineen. Kuikka huusi jossain kaukaisessa lahdessa.