Taas niityt vihannoivat

Luku 11, jossa nautitaan ja huolestutaan

Nils heräsi autuaan valoisaan juhannusaamuun käsi Oton ympärillä ja nenä tämän niskassa. Mies uinaili edelleen kaikessa rauhassa hänen sylissään ja pieni lintu käväisi verhotun ikkunan ulkopuolella. Aamu oli siis kohtalaisen mainio - ja niin oli ollut iltakin.

He olivat lähteneet juhlapaikalta ja kävelleet kallion suuntaan käsikynkkää. He olivat kuitenkin nujunneet kaiken aikaa leikkisästi etsiessään vielä enemmän läheisyyttä ja tuhlatakseen ylimääräistä iloaan. Lopulta he olivat päätyneet hölmöille hippasillekin, eikä Nils ollut saanut tarpeeseen Oton riemusta. Hieman ennen kalliota Otto oli kaapannut Nilsin syleilyynsä, nostanut hänen jalkansa irti maasta ja pyöräyttänyt häntä ympäri. Kun he sitten olivat pysähtyneet katsomaan toisiaan, Oton hymyäviin silmiin oli noussut kyyneleitä, jotka olivat ihmetyttäneet häntä itseäänkin. Mutta olihan kaikki ollut liian ihanaa: hän oli todellakin lähtenyt juhlista heilansa kanssa.

He olivat seisseet kalliolla hetken hiljaa, kylki kyljessä. Juhannusaattoiltana paikka oli tuntunut jollain tapaa pyhältä: kaikki oli hyvinkin voinut saada alkunsa siellä, tasan vuosi sitten. Nyt, kun heitä oli alkanut palella ja kun tuulet olivat alkaneet enteillä sateen alkua, Otto oli johdattanut heidät Eerolaan pitkin saman niittyleinikkiä kasvavan niityn reunaa kuin edellisvuonna. Paljon oli muuttunut sen jälkeen. Tällä kertaa Nils oli osannut katsoa peltoa oikein sen sijaan, että olisi ollut sokea hölmö. Niittyhän oli selvästikin ollut mitä yltäkylläisin kukkapuketti, ja Otto oli ojentanut sen hänelle kainosti hymyillen.

Pyhiinvaelluksensa päätteeksi he olivat hiippailleet hiljaiseen päärakennukseen ja sulkeutuneet Nilsin juhlapukuiseen huoneeseen, jonka seinänrakoihin hän oli aamulla ujuttanut koivunoksia. He olivat olleet suunniltaan rakkaudesta ja hellyydestä; kaikki illan aikana salattu oli viimein saanut tulla näkyväksi. He olivat kuiskailleet toisilleen pää pyörällä sanoja, jotka olivat kuulostaneet heidän korviinsa virheettömiltä runoelmilta ja jakaneet kaikki ajatuksensa häpeilemättä toisilleen. Lopulta he olivat kuitenkin hiljentyneet kuuntelemaan. Huoneen nurkkia oli kierrellyt yksinäinen hyttynen ja kaappikellon tasainen raksutus oli kantautunut vaimeana tuvasta. Alkava sade oli ropissut vasten pärekattoa. Nils oli pannut kaiken tämän merkille levätessään iho vasten ihoa ja silitellessään karheita vaaleita hiuksia. Ymmärrys oli laskeutunut hänen ylleen kuin pilvistä raskaan yöttömän yön ohut valo: hän ei olisi voinut olla enempää kotonaan. Uni oli kietonut hänet vaippaansa aivan liian pian.

Nils sulki silmänsä hetkeksi tyytyväisenä miettiessään kaikkea sitä. Nyt aurinko oli jo kiivennyt korkealle, mutta hiljalleen heräilevällä Otolla ei ollut kiire minnekään. Ei juhannuksena, eikä Nilsin vierestä. Sittenkin, kun mies lopulta alkoi tehdä lähtöä, Nils takertui häneen entistä tiukemmin ja sai hänet jäämään vielä hetkeksi.

Niin, Nils totta tosiaan muisti juhlaillan kulun huomattavasti tarkemmin kuin yleensä - kaikeksi onneksi. Sen lisäksi hän heräsi juhlien jälkeen yhtä kasteenraikkaana ja virkeänä kuin raivostuttavimmat ihmiset. Hän suunnitteli hetken, että käyttäisi ainutkertaisen tilaisuuden hyväkseen ja rientäisi aittaan kyräilemään kohmeloista Vilhoa nenänvarttaan pitkin kuin vannoutunein raittiusliikkeen kannattaja. Otto ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta: hän piti Nilsin mieluummin vierellään.

♦

Tanssi ja sitä seurannut kuumeinen hölmöily alkoivat arveluttaa Ottoa kunnolla vasta nyt, kun hänen päänsä oli saanut rauhoittua yön ajan ja kun elämän jatkuminen alkoi tuntua todelliselta. Mutta ei, ei hänellä ja Nilsillä varmaankaan ollut syytä huoleen. Jos jollakulla olisi ollut poikkipuolista sanottavaa tai parempaa tietoa heidän touhuistaan, Otto olisi varmaankin huomannut siitä merkkejä jo edellisiltana, vaikka hänen päänsä olikin kuhissut kaikenlaista vähemmän järkevää. Kaipa hänellä vain oli ollut ihmeellisen hieno ilta rakkaansa kanssa. Parhaassa tapauksessa Oton ei tarvitsisi olla itsekseen tulevinakaan vuosina. Nils siveli hänen aamuista parransänkeään. He sopivat niin hyvin kyljekkäin, käsikkäin, sylikkäin... Mitä heille vielä tapahtuisikaan, tätä menoa?