Taas niityt vihannoivat

Luku 2, jossa ylioppilas neuvottelee oikeuksistaan

Nils istui kuolettavan pitkästyttävillä oppitunneilla rustaten muistiinpanoja ja seuraillen, kuinka harmaat talviset päivät valkenivat ja pimenivät ikkunaruutujen toisella puolella. Hän palellutti sormensa kävellessään kouluun ja jälleen palatessaan kotiin mereltä puhaltavan viiman läpi. Kylmää ilmaa hiipi salakavalasti sisään hänen huoneensa ikkunastakin, hänen työpöydälleen. Pahimpina päivinä häntä vilutti, vaikka hän piiloutui sänkyynsä untuvapeitteen alle.

Toisinaan Nils koetti kuvitella lähelleen saunalämpimän miehen ja ulos helteisen päivän jälkeen koittaneen raukean yön. Se onnistui hetken, mutta lopulta todellisuus astui jälleen omalle paikalleen.
Kesä tulisi, mutta siihen olisi vielä aikaa.
Kesään, ja siihen kun Nils viimein...

Nilsin elämä riippui siitä, että hän pääsisi palaamaan Oton luo heti koulunsa päätyttyä. Tällä kertaa hänen isällään oli aavistus, ettei lähteminen olisi rangaistus vaan päinvastoin Nilsin hartain toive, joten sääntöjen rikkominen ei tullut kysymykseen. Niinpä Nils palasi illanistujaisista kotiin kutakuinkin ajallaan ja enimmäkseen sivistyneessä hiprakassa. Sellaisessa, joka ei johtanut epäedulliseen kompurointiin eteismatolla. Oli kieltämättä mukavaa, etteivät vanhemmat olleet enää kiinni hänen kurkussaan väkijuomien vuoksi. Äiti vaikutti suorastaan helpottuneelta. Nils oli kaiketi tullut aiheuttaneeksi hänelle ajattelemattomuuttaan paljon huolta aiemmalla käytöksellään.

Toisinaan Nils ei edes lyöttäytynyt mukaan illanviettoihin, ja joskus hän peräti kieltäytyi kutsusta kohteliaasti, vedoten lukukiireisiinsä. Kun hän teki niin ensimmäisiä kertoja, toverit katsoivat häntä lievästi sanottuna turhan ällistyneinä, kuin hän olisi muuttunut kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hyvä on, ehkä Nils oli järkyttävän tylsä, mutta eikö hänen sentään ollut viisainta käyttää viimeinen lukuvuotensa kunnolla - oikeasti kunnolla? Ei isänsä vuoksi, vaan itsensä. Viime vuodet hän oli pyyhkinyt tulevaisuudellaan juomapöytää, mutta nyt horisontissa häämötti viimein jotakin, mitä kannatti tähyillä. Runous, ja Otto, tavalla tai toisella. Sitä paitsi Nils ei tosiaankaan tainnut olla tuomittu akateemiseen kelvottomuuteen. Hän osasi asiansa, kohtuullisen hyvin itse asiassa, jopa luonnontieteet, kunhan vain jaksoi istua alas ja opiskella kunnolla - aiempienkin vuosien oppimäärän kätevästi samaan menoon.
...Hyvä on, hän oli kieltämättä saattanut itsensä joutenolollaan pienoiseen pinteeseen, mutta eiköhän likimain kihlatun miehen kuulunut kyetä selviytymään valittamatta parista naurettavasta kirjatiedon testistä?

Nils linnoittautui huoneeseensa ja pänttäsi itsensä lähestulkoon hengiltä. Epätoivossaan hän nöyrtyi jopa niin paljon, että pyysi kaksi vuotta nuorempaa Ingrid-siskoaan opettamaan hänelle perusteita. Mutta työ tuotti tulosta, ja isä nyökkäili ensimmäistä kertaa vuosikausiin Nilsin arvosanoille epämääräisen tyytyväisenä - ehkä jopa yllättyneenä. Nils ei ehkä riittäisi hänelle koskaan, saati saisi häneltä kiitosta, mutta hän yritti olla antamatta sen haitata. Hän läpäisisi ylioppilaskokeensa kirkkaasti ja pääsisi yliopistoon hämmentävän, riemastuttavan keskinkertaisena opiskelijana.

Kaiken muun ohessa Nils oli luonnollisesti opiskellut myös runoutta niin paljon kuin oli ennättänyt. Joskus hän valvoi yösydämellä kirjoittamassa. Sitä hän todellakin tahtoi tehdä - ja osasi: hän oli huomaavinaan, että isä luki hänen koulua varten laatimansa esseet joskus kokonaan, tuhahtelematta kertaakaan halveksivasti.

Ja Otolle, Otolle Nils kirjoitti. Hänen tunteensa miestä kohtaan saattoivat ilmeisesti käydä vielä aiempaakin vahvemmiksi. Hän ei tosin enää, kaikeksi onneksi, riutunut sänkynsä pohjalla eron tuskan ja kaipuun kourissa. Kylmäävä ikävä kietoutui useimmiten lopulta yhteen odotuksen lämpimän ilon kanssa. Ja jonkin muun: Nilsistä tuntui, kuin hän olisi tehnyt kaiken elämässään jollain tapaa uudenlaisena ihmisenä. Sellaisena, jota joku piti tärkeänä ja ajatteli kaiken aikaa, toisella tavalla kuin kukaan muu maailmassa. Kaikki Nilsin tekemä tuntui merkillisellä tavalla vakavammalta ja painokkaammalta kuin ennen; Otto uskoi ja toivoi, että hän tekisi lujasti töitä ja onnistuisi. Jos hän olisi ollut Nilsin luona, hän olisi kysynyt jokaisen koetuksen jälkeen hellästi, kuinka Nils oli suoriutunut, ja suukottanut häntä ylpeänä ja ihaillen - jo siksikin, että hän oli yrittänyt parhaansa. Nyt, kun Nils oli rakastettu, hän huomasi sitä paitsi välittävänsä itsestään ja tulevaisuudestaan aiempaakin enemmän. Hän hoiti toimensa kunnialla ja niin kuin kuului, vakavana miehenä, joka saisi Oton sanattomaksi. Kunhan he sitten lopulta olisivat jälleen vierekkäin, Nils olisi ylioppilas ja he...