Taas niityt vihannoivat

Luku 13, jossa kohdataan vajassa

/ / Huomautan varmuuden vuoksi, että luku on aiempiin verrattuna suhteellisen synkkä.

Nils vaivautui viimein avaamaan isän kirjeen. Olihan ollutkin pieni ihme, että hän oli saanut olla enimmäkseen rauhassa tähän asti. Antti oli tosin selvästikin kirjoittanut Olofille, sillä tämä vaikutti luulevan, että oli hyvinkin perillä poikansa kesästä.

Isä aloitti kirjeen ilmoittamalla tyytyväisenä, että oli "järjestänyt" Nilsille tämän opintojen ajaksi "mainion" huoneen tädin luota. Nils huokaisi syvään ja hieraisi kasvojaan. Hän oli jo arvannut, ettei Olof Berg pohjimmiltaan halunnut, että hänen valitettavan keskinkertainen ja suhteellisen epäluotettava poikansa lähtisi Helsinkiin opintojenkaan varjolla. Hänen olisi isän mielestä epäilemättä parempi jäädä Pohjanlahden perukoille ja ryhtyä viimeinkin ottamaan hänelle kuuluvaa vastuuta tehtaanpidossa - tai vähintään mennä kauppaopistoon. Tietysti isä siis tarjosi viheliäisintä mahdollista asumisjärjestelyä. Vai palaisiko joku nuori, menevä ylioppilasmies muka halusta pitää kortteeria vanhanaikaisen ja uteliaan leskirouvan nurkissa syrjässä kaikesta hauskasta - vaikka tiesi varsin hyvin, että hänen perheellään olisi varaa ostaa vaikka kokonainen kerrostalo? Nilsin kärsivällisyys alkoi kerta kaikkiaan käydä vähiin.

Tämän jälkeen kirje jatkui vieläkin riemukkaammin. Isä jaaritteli nimittäin mittavasti, että jos Nils sattuisi tai peräti olisi jo sattunut löytämään tasoisensa mielitietyn, hänen ei pitäisi suotta salailla asiaa: kuten sanottu, hän saisi ilman muuta isän siunauksen, vaikka toki olikin nuori. Antti oli kaiketi juoruillut hänelle tunnollisesti myös Lempistä. Nilsin suunnitelma toimi liiankin hyvin. Kukaan ei tosiaan tiennyt hänestä ja Otosta, mutta alkoi olla kerrassaan vastenmielistä, miten häntä ja Lempiä kiedottiin toisiinsa joka suunnalla. Nilsistä tuntui inhottavasti, että käytännössä kaikki olivat yhteistuumin ja omin päin päättäneet, kuka hän oli ja mitä hän ja Lempi olivat. Heidät käytännössä tiedettiin pariskunnaksi, ja Nils sai vapaasti koettaa tyrmätä vihjailuja. Tilanne oli kiusallinen sekä hänelle että Lempille, mutta he tapasivat silti toisiaan. Nyt, kun Nils ja Ottokin pitivät etäisyyttä, Nilsillä ei ollut liiemmin juttuseuraa. Olisiko ollut liikaa pyydetty, ettei vielä isäkin olisi työntänyt nenäänsä hänen asioihinsa toisesta kaupungista käsin!? Nilsillä oli tarpeeksi tukalaa muutenkin! Eikä hän muka saisi mennä Helsinkiin... Ja Ottokin, Ottokin väisti oikein katsetta eikä aina edes tervehtinyt. Potaskaa!

Nils laski (tai no, heitti) kirotun kirjeen pöydälle hieman liian varomattomasti. Luonnollisesti se tönäisi kumoon mustepullon, jonka korkki oli tietysti auki. Totta kai. Nils käänsi pullon takaisin kohdalleen niin nopeasti, että musta lammikko ennätti levitä tuhoamaan vain kaikkein tärkeimmän osan hänen tuoretta runoaan. Nils ruttasi paperin ja paiskasi sen lattialle. Kaikki meni pieleen. Toisaalta hänen tyylinsä olikin käynyt päivä päivältä kömpelömmäksi sen jälkeen, kun hän ja Otto olivat päättäneet suosiolla antaa toisilleen tilaa. Siitä alkoi olla jo viikko. Otto oli omistautunut hankkeelle kiitettävästi, eikä Nils tiennyt enää hittoakaan mistään. Ja sitten isäkin. Ja...

Nils puhkui kohtaloaan aikansa, mutta totesi sitten, ettei hänen ahdinkoonsa ollut kuin yksi ratkaisu: hän päätti mennä viimein Oton luo. Eihän heillä kahdella ollut mitään oikeaa ongelmaa. He olivat sopineet tauostaan, ja nyt Otto oli varmasti saanut olla riittämiin rauhassa häneltä. Nilsin oli tyhmää ajatella, ettei tämä olisi jo alkanut kaivata häntä. Hän ei varmasti vain ollut saanut tehtyä aloitetta Nilsin suuntaan - niin hänen tapaistaan! Nyt hän saisi rauhoittaa Nilsin mielen kuohunnan kaikella kasautuneella rakkaudellaan, eikä Nilsin tarvitsisi enää hermoilla ainakaan rakkauselämästään. Millainen heidän illastaan tulisikaan, pitkästä aikaa?

Päärakennuksen ovelle kantautui paukahduksia; Otto oli hakkaamassa halkoja. Nils kiirehti halkovajan luo ja asettui nojaamaan sen ovenpieleen.
"Hejsan, älskling", hän sanoi erityisen pehmeästi ja iloisesti. Eerolassa ruotsi kävi heidän kahden omasta salakielestä, ja se viehätti Ottoa. Yleensä. Tällä kertaa hän vain vilkaisi Nilsiä silmäkulmastaan asetellessaan uutta pölkkyä hakkuupukille. Niin, olihan Nils ollut pitkään poissa. Koska pihalla ei näkynyt muita, hän selitti tilannetta: kertoi ikävästään ja sanoi, ettei kestänyt enää olla erossa. Hän ehdotti lempeästi, että jos Otosta nyt tuntuisi siltä ja jos hänkin oli alkanut kaivata, he voisivat jälleen helliä toisiaan. Mies vilkaisi häntä uudelleen. Ei muuta. Nils alkoi huolestua. Muissa olosuhteissa hän olisi kävellyt miehen luo ja tarttunut hänen käteensä varmistaakseen asioiden laidan, mutta nyt kaikki oli kummallisen kovaa ja kulmikasta. Otto olisi jopa voinut työntää hänet pois. Halusiko hän ottaa Nilsin vastaan näin? Vai halusiko hän ylipäätään - -?