Taas niityt vihannoivat

Luku 19, jossa otetaan vastuuta töistä ja tulevaisuudesta

Otto seuraili kesäillan valon liikettä laipion laudoilla ja kuunteli Nilsin pehmeää ääntä, joka luki kertomusta vain heille kahdelle. Se oli kai sellaista hienompaa kirjallisuutta, jota Nilsin piti raapustaa, jos aikoi joskus kirjoittaa töikseen. Siinä oli enemmän vaikeita sanoja kuin aiemmissa runoissa, mutta Ottohan oli nimenomaan halunnut, ettei Nils sulkisi häntä pois säästelläkseen häntä. Hän roikkui siis sinnikkäästi mukana. Nils joutui välillä seisahtumaan ja selostamaan asioita hänelle, eikä hän siltikään ymmärtänyt kaikkea. Pääasiat sentään, ehkä aika hyvinkin, ja hyvässä lykyssä jotain viisauksistakin. Tärkeintä oli silti, että Nils sittenkin halusi lukea Otolle ja pitää häntä vieressään. Välillä hän tosin nousi ylös ja kiirehti pöydän ääreen sutaisemaan huomautuksen jonkin rivin päälle. Joskus se oli jotain, minkä Otto oli äkännyt. Hän keskittyi arkisiin pikkujuttuihin, jotka jäivät Nilsin kirjoittaessa sivistyneempien asioiden jalkoihin. He olivat ehkä sillä tavalla aika hyvä pari. Olivat olleet jo melko pitkään. Nils ja Lempikin olivat varmasti, mutta toisella tavalla. Nils oli käynyt edellisenä päivänä tytön luona, eikä Otto ollut ajatellut mitään synkeää.

Välillä Nils laski paperit rintansa päälle ja varmisti melkein huolissaan, ettei Otolla ollut kiire valmistelemaan heinäntekoa. Ei hänellä olisi voinut olla. Töihin oli kyllä tarkoitus ryhtyä seuraavana päivänä, mutta Otto ei oikein piitannut juuri nyt. Kaikki oli tarpeeksi valmista. Otosta tuntui aika lailla samalta kuin edellisenä vuonna, kun kaikki hullunmylly oli kunnolla alkanut hänen sairasvuoteensa ääreltä. Vähän järkevämmältä vain. Eikö tämä ollutkin itse asiassa järkevintä: Otolle ja Nilsille oli hyväksi olla vierekkäin, eikä Ottoa välttämättä tarvittu muualla. Vai oliko hän vähän hurja? Ehkä hän oli, sellaisella hyvällä tavalla, koska Nils suukotti häntä aina kun hän päätti jäädä.

Mutta edellisenä vuonnakin hän oli sentään kompuroinut tai hypähdellyt tai tanssahdellut heinäpellolle ajoissa, Nilsiä tiiraillen. Tänä vuonna hän ei uskaltanut miettiä, olivatko parhaat heinäpoudan porotukset kuluneet hukkaan hänen puolijauhoisen hoipertelunsa vuoksi. Hänellä saattoi hyvinkin olla niin paljon virkaa, että hänen tolansa vaikutti sellaisiin asioihin. Antti-isäntäkinhän oli kysellyt hänen vointiaan pariin kertaan. Hän oli ollut tapansa mukaan ystävällinen eikä ollut vaikuttanut miettivän, pitäisikö holtittoman rengin pesti lopettaa. Otto oli siis tullut myöntäneeksi suoraan, että hänen mielensä oli aika pirun maassa. Isäntä ei ollut urkkinut syitä liikaa, mutta ehkä hän oli päättänyt päästää Oton helpommalla. Vaikka olisihan Otto nyt yhden heinänteon hoitanut miehettömänä tai päättömänäkin, jos hänet olisi tuupittu aholle viikatteen varteen!

Nils oli juuri aloittamassa lukemista uudelleen, kun oveen koputettiin. Melkein samassa se jo nirahti auetessaan. Otto ennätti saada jonkinmoisen sätkyn ja ponnahtaa istualleen ennen kuin ymmärsi, että tulija oli vain Vilho.
"Tiällähän ne oovat", tämä sanoi ja pokkasi ilveillen. "Hyvvee iltoo herrasväelle."
"Iltaa", Nils sanoi tuikeasti. Hän riisui lasinsa ja alkoi keräillä papereitaan sylistään, peitteeltä ja lattialta. Otto pysyi hiljaa ja tasasi hengitystään. Heidän olisi pitänyt pönkittää ovi kiinni.
"Mittee työ hommasitta kun nuin säekähittä tuttua ukkoo?" Vilho kysyi virnuillen.
Heidän olisi tosiaan pitänyt pönkittää ovi kiinni.
"No mutta, sitä minä tulin sanomaan, että isäntä tuil pihhaan ja sillä koskoo rintaan. Se on sitä tavallista. Liäkär on vilikassu valtuuston kokkooksen jäläkeen ja sanonu, että tulloo huomenna tänne kahtommaan. Syömmestä sitä ottaa. Mutta ee varmaan pahasti."
Otto nojautui kärkkäästi eteenpäin.
"Onko semmoinen muka tavallista?" hän kysyi.
Vilho kohautti olkiaan.
"Minä oon kuullu jottaen juttua aena ohimännen. Sekö ee sitten oo sinullekaan kertonu? Vaekka muuten pittää sinua poekanaasa?"
"Ei ole", Otto sanoi. Ei isäntien sentään kuulunut kertoa rengeille ongelmistaan. Se olisi ollut vähän outoa.
"Onko isäntä kovinkin pahana?" Otto kysyi.
"Kae se jonniin verran, jos kerran...", Vilho sanoi. "Mutta elä hättäele liikoo. Eehän se oo ennenkään ollu kuolemaks."
Niinpä, eikä Otto ollut muutenkaan missään nimessä aikeissa ottaa tällaista asiaa sydämelleen. Hänen rintansa oli vieläkin vähän hellänä edellisestä hullunmyllystä, ja olisi ollut tolkuttoman epäreilua, jos hän olisi joutunut saman tien miettimään... Ihmiset puhuivat ja käsittivät kaikenlaista. Otto keskittyisi kuuntelemaan Nilsin kertomuksen loppuun eikä ajattelisi muuta.