Taas niityt vihannoivat

Luku 16, jossa lämmitellään välejä lauteilla

Nils istahti lauteiden toiseen reunaan ja risti jalkansa. Hän kirosi kurjaa tilannettaan.
Oli hiljaista ja kylmää. Otto heitti kyllä kiukaalle kauhallisen sihisevää, kohisevaa ja pihisevää vettä, joka humahti lähes saman tien polttavan kuumana höyrynä Nilsin päälle, mutta silti - hiiskumatonta, koleaa. Ennen Nilsin tuloa Otto oli kaiketi kyhjöttänyt suruissaan viilenevässä saunassa. Nils vilkaisi häntä. Hän istui kumarassa, kyynärpäät polviin nojaten, kädet ristittyinä. Yhtä jähmeänä ja vakavana kuin silloin, kun Nils oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Nils ymmärsi pian, ettei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä kiinni vilkuilusta, sillä mies tarkkaili ihailtavan jääräpäisesti kiukaan tummanharmaita kivenmöhkäleitä.

Nils oli kokenut elämänsä parhaat löylyt Oton kyljessä ja hänen vihdottavanaan. Nyt koivunlehtien löyhkä etoi häntä. Saunan hämäräkään ei enää luonut tunnelmaa vaan kietoutui inhottavasti Nilsin ympärille. Hän toivoi, että Otto lähtisi nopeasti pois, ellei aikonut sanoa mitään. Mutta minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi kutsunut Nilsin vierelleen? Niinhän hän oli tehnyt. Oliko hän kuvitellut, että Nils voisi nauttia olostaan näissä olosuhteissa? Hän nitistäisi Vilhon. Millä tavalla hänen ja Oton riita muka kuului keskinkertaisille renkimiehille?

Löyly haihtui vähitellen. Vaikka Otto ei näemmä aikonut tehdä muuta, hän olisi sentään voinut muistaa heittää lisää vettä kiukaalle. Kiuluhan oli hänen jalkojensa juuressa. Muilta osin Nils koetti sietää osakseen langennutta kurjuutta, mutta ei hän sentään aikonut paleltua saunaan. Hän kurottautui kiukuissaan mutta vaivihkaa kohti kiulua ja koetti tarttua löylykauhaan.

Hänen kätensä törmäsi toiseen, kookkaampaan kouraan, joka myös tavoitti kauhan vartta.

Oton ja Nilsin katseet kohtasivat. Molemmat vetivät kätensä pois ja kavahtivat kauemmas.
"Anteeksi", Otto sanoi nopeasti. Hänen katseensa kimmahti Nilsin kasvojen kautta katonrajaan ja takertui sinne. "Heitä sinä vaan."
Nils oli merkillisen liikutuksen vallassa. Hänen sydämensä ei tuntunut saavan rauhaa; heidän kätensä olivat koskeneet toisiaan. Hän sävähteli kauttaaltaan, mutta hänen kasvojensa kuumotus johtui epäilemättä yksinomaan saunan lämmöstä. Oton kosketus oli yhtä hellä kuin silloin, vaikka he eivät... Tietysti se oli, koska mies oli luullut tarttuvansa kauhaan, mutta... Miten Nils olisi halunnutkaan, toivonutkaan, tahtonutkaan, että - - Hän ei miettinyt yhtään pidemmälle.
"Ei, heitä sinä", hän sanoi.
Otto kuunteli kerrankin, ja jopa uskoi. Hän otti kauhan käteensä ja nakkasi vettä kiukaalle. Tai sen suuntaan - osa lensi lattialle ja Otto joutui heittämään toisen kerran. Selvittyään urotyöstä hän jähmettyi jälleen aloilleen, tuijottamaan kiuasta. Nils oli näkevinään hänen leukaperiensä kiristyvän. Ehkä hän aikoi jotain.

"Kuule", Otto lopulta sanoi.
Nils äännähti hieman. Hän kuuli. Ja aikoi kuulla. Hänen sydämensä ei ollut vieläkään rauhoittunut kokonaan. Kaipa se muisti, että Nils ja Otto olivat aiemmin päässeet osallisiksi toistensa läheisyydestä niin kauniisti kuin ihmiset vain voivat päästä.
"Meidän pitäisi varmaan puhua", Otto sanoi.
"Kyllä", Nils sanoi.
Kumpikaan ei puhunut. Kiuas pihisi. Ja paukahti.
"Kuinka olet voinut?" Nils viimein kysyi. Oli selvästikin paras aloittaa niistä seikoista, joihin hän ehdottomasti tarvitsi vastauksen.
Otto liikahti kiusaantuneena.
"Eipä tässä valittamista", hän sanoi. Hänen vaikea äänensävynsä kertoi niin paljon, että hän olisi yhtä hyvin voinut puhua totta. Mutta eihän Nilskään voinut hyvin, etenkään tällä hetkellä, kun vielä huolikin astui riipimään häntä.
"Hyvä", hän sanoi.

He olivat taas hiljaa. Nilsin hikoilu ei välttämättä johtunut vain kuumuudesta.

Otto haraisi hiuksiaan.
"En minä tiedä, mitä tässä sitten sanoisi", hän murahti hiljaa - kai enimmäkseen itselleen. Nyt hän katsoi seinää niin, että Nils näki hänen takaraivonsa. Odottiko hän hirsien tarjoavan hyviäkin neuvoja?
"Mitä sinä olet miettinyt?" Nils kysyi, kun hiljaisuus venyi eivätkä hirret vaikuttaneet vastaavan.
Kysymys tuntui ensin hukkuvan hiljaisuuteen ikihyviksi, mutta lopulta Otto sittenkin karaisi kurkkuaan.
"Minä vaan... haluaisin, että tämä selviäisi", hän sanoi.
Nils nyökkäsi samalla kun tunsi rintansa jysähtävän aivan erityisesti.
"Ja... minä haluaisin sinut takaisin", mies jatkoi, vaikka katsoikin kiuasta.
Hän puki ajatuksensa sanoiksi koruttomasti ja iski sitten sanat peräkkäin kuin olisi pystyttänyt aidanseipäitä. Kuten aina. Hänen huikaisevan rehelliset toteamuksensa olivat hänessä ehkä kaikkein ihaninta. Tai olisivat olleet, jos hänessä olisi yhä ollut jotain ihanaa. Nils ei ajatellut näistä kahdesta lauseesta vielä mitään, ei etenkään ilahtunut, mutta hän ei ollut uskonut Oton pääsevän vaatimattomalla järjellään tällaisiin päätöksiin saakka. Hän oli nähtävästi katunut, ja nyt he puhuivat asiasta, josta heidän kuuluikin puhua.
"Minä... en ole varma", Nils sanoi kiusallisen hämillään käänteestä. "Sinä loukkasit minua pahasti." Otto liikahti hieman, kuin häneen olisi sattunut.