Taas niityt vihannoivat

Luku 22, jossa vastataan tärkeään kysymykseen

Nils katsoi Ottoa ja peitti suunsa kädellään. Hän hoiperteli jalkeille ja suuntasi katseensa järvelle. Hypähti hieman ja huudahti. Tuuli heitti hänen hiuksiaan ja nykäisi hänen takkinsa liepeitä. Hän siirsi molemmat kätensä rinnalleen ja painoi ne tiukasti sydämensä päälle kuin olisi pelännyt sen pyrkivän karkuun taivaalle.

Otto... Otto vain katsoi. Hän oli juuri kosinut tätä ihmeellistä nuorta miestä, jonka varjokin tuntui rakkaimmalta maailmassa, ihan totta hän oli, ja Nils...

Otto ei ollut enää jaksanut pelätä, ettei saisi koskaan otettua asiaa puheeksi. Hän oli kysynyt melkein niin huonosti kuin oli arvellutkin kysyvänsä, vain vähän surkeammin. Nils oli kuullut ja ymmärtänyt. Oton työ oli viimein hoidettu - mutta kyllähän hänen olisi pitänyt edes polvistua, vaikka Jussi olikin sanonut, että Otto voisi vain tehdä niin kuin teki, ja... Nyt Otto oli Nilsin armoilla, mutta suurin hirvityksen aalto oli jo pyyhkinyt hänen ylitseen ja jättänyt hänet voipuneena tyyntyvään veteen. Nils ei ehkä edes aikonut kieltäytyä. Hitto, tietenkään hän ei aikonut. Näkihän Otto omin silmin, mitä tapahtui. Nilshän kääntyi haparoimaan häntä riemuitsevalla katseellaan kuumeisesti viereensä, syliinsä, ikiomakseen. Hänen suunsa oli auki hymystä tai hiljaisesta naurunhyrskeestä. Hän oli pirun iloinen - jos Otto uskoi tarttuvaa tunnetta, hän oli haljeta innosta ja liikutuksesta - ja hän tahtoi. Kyllä hän tahtoi. He molemmat tahtoivat. Hymy rohkeni ottaa paikan Otonkin huulilla. Hän saattaisi tosiaan mennä kihloihin. Hänellä oli oikeus pyytää jopa sellaista, niin kuin onnekkaimmilla ihmisillä. Hän sai peräti odottaa, uskoa kuulevansa, että Nils... Silloin kammarissa Otosta oli ainakin tuntunut, että Nils tosiaan mieli päästä kihloihin hänen kanssaan. Ei Otto olisi muuten edes harkinnut kysyvänsä.

Nils laskeutui samassa uudelleen istumaan Oton viereen, kuin olisi lehahtanut siihen yläilmoista. Hän tarrasi Ottoa kiivaasti käsistä ja nojautui hartaasti hänen puoleensa. Hänen poskensa punersivat.
"Totta kai", hän sanoi ohuesti ja silti painavasti. "Totta kai minä tulen sinun mieheksesi."

He katsoivat toisiaan. Onnellinen mutta epäuskoinen, melkein kysyvä hymähdys pyyhkäisi molempien lävitse, mutta he tuskin huomasivat sitä. Tärkeintä oli, että he olivat siinä. Kalliolla. Kahden. Kihlapari. Kihlapari! Nils saattoi nähdä Otossa kaiken sen valtavan kauneuden, minkä Otto näki hänessä. Nils... Miten hän pystyikin vääntämään Oton sydäntä tällä tavalla? Kuin Otto olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa mutta tunnistanut hänet silti tutukseen, kaikkein tutuimmakseen, ja päätynyt polvilleen ihmetyksestä. Ehkä sellainen kuului asiaan, kun kävi tällaista. Nils halusi olla Oton kanssa aina. Hän halusi sitä niin, että kun Otto pyysi häntä röyhkeästi vierelleen, hän tarttui käsiin ja katsoi näin ja sanoi... Hän...

"Tämä on aivan liikaa", Nils sanoi, kuin olisi varastanut Oton mietteet, ja pyrki vieläkin lähemmäs. "Tämä on liikaa, Otto! Minä en osannut ollenkaan aavistaa, että sinä... tai että... me. Äh, en enää kykene edes puhumaan! Vaikka olisinhan minä oikeastaan voinutkin arvata, kun tiedän, miten uskomaton sinä osaat olla, mutta arvaa, minä kun kuvittelin, että sinä olet taas..."
Hän pudisti päätään ja tyrskähti villistä, kuplivasta naurusta, joka sopi sievästi yhteen hänen silmiensä kiihtyneen säihkeen kanssa. Hänen sormensa nousivat tapailemaan hajamielisen hellästi Oton kaulusta.
"Senkin hölmö, senkin vihonviimeinen, ihana hölmö!" hän huudahti. "Luoja! Ajatella - ajatella, että..."

Nils huoahti ja he olivat hiljaa.

He näkivät toisissaan kaiken, mikä maailmassa merkitsi mitään.
He rakastivat toisiaan.

Nilsin poskelle valahti kyynel, jonka hän pysäytti ihmeissään sormeensa.
"Hyvänen aika", hän naurahti ja etsi nimikoidun nenäliinansa takkinsa taskusta. "Katso nyt, mitä teet minulle! Hermoni käyvät heiveröisiksi."
Otto ei uskaltanut edes yrittää sanoa mitään. Hänen olisi varmaan pitänyt, mutta hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut: kaikki hänessä oli huterasti hujan hajan ja Nilsin näkeminen sekoitti kaikkea entisestään. Se tuntui hiton hyvältä.
Nils taputteli poskeaan liinalla.
"Mutta niin, kyllä. Kyllä, tulen mieheksesi", hän sanoi ja sulki silmänsä. "Ah, minusta tuntuu että haluan sanoa sen aina vain uudelleen. Minä tulen, tulen, tulen sinun mieheksesi."
"Ja minä tulen sinun mieheksesi", Otto sanoi kokeeksi. Se kuulosti vielä hataralta, mutta hän oli puoliso, kihlattu... Hän oli noin vain kaikkea uutta. Rinnassa tuntui suloiselta.