Taas niityt vihannoivat

Luku 12, jossa tasaannutaan ja mennään alamäkeen

Kun juhannus oli ohi, Otolla ja Nilsillä ei ollut enää näköpiirissään mitään erityisen kiehtovaa. He oppivat vähitellen tasaiseen, käänteettömään arkeen. Heidän ei tarvinnut nähdä toisiaan kaiken aikaa eikä takertua toisiinsa, koska he tiesivät, ettei toinen ollut menossa minnekään - vähään aikaan. Nilsin mieleen mahtui päiväsaikaan jo muutakin kuin Otto. He alkoivat vaikuttaa aikuisilta miehiltä, joilla oli omia töitä ja tasaisen aikuinen suhde, joka ei taivastellut itseään eikä enää liehunut kaiken aikaa yläilmoissa.

Nils ei olisi mielellään laskeutunut turvalliseen ja tympeään latteuteen, mutta heidän terveydelleen ei olisi varmaankaan ollut hyväksi, jos he olisivat edelleen kiehuneet, kihisseet ja kärventyneet niin yhdessä kuin erossakin. Tunne alkoi asettua järkevämmälle tasolle - tai ei sittenkään: joka ainoa kerta kun Otto asettui Nilsin taakse seuraamaan hänen kirjoitustyötään ja hivelemään hänen niskaansa - ja suukottelemaan hänen poskeaan! - hän luonnollisesti suli edelleen kuin kinos kiukaalla. Kun mies koputti hänen ikkunaansa hymyillen, hän unohti saman tien riimin, jota oli pyöritellyt päässään.

Korkeammalta taholta oli kuitenkin selvästi säädetty, että Nilsin kuului viimein omistautua työlleen. Hänellä oli romaaneja ja runokokoelmia ahmittaviksi (monilla kielillä!) ja toverinaan Lempi, jonka kanssa hän saattoi keskustella niistä. Hän sai loputtomasti uusia vaikutteita niin tuhannen vuoden takaisilta ajattelijoilta kuin nykyhetkestäkin ja uppoutui korviaan myöten sanojen kiemuroihin. Ne takertuivat tosin aina välillä solmuihin, joita Nils aukoi iltakaudet, usein öisinkin, mutta kaikki se oli silti autuasta. Nilsin oli selvästi tarkoitus elää juuri tällä tavalla toimeliaana, unelmoivana, innostuneena - ja rakastettuna. Otto uskoi häneen ja tuki häntä. Hän tiesi voivansa kirjoittaa ensimmäisen kokoelmansa lähes valmiiksi kesän aikana.

Parinakin päivänä Nils oli niin hyvässä kirjoitusvireessä, että jatkoi työtään valoisassa yössä. Onneksi Otto meni silloin nukkumaan aittaan, niin ettei Nils häirinnyt häntä siirrellessään papereita ja natisuttaessaan tuoliaan. Hän kävi makuulle vasta, kun hänen silmänsä alkoivat aamuyöstä painua kiinni ja hänen viestinsä alkoi jäädä yhtä mystiseksi kuin eräidenkin juhlien jälkeen. Koska Nils hukkui inspiraatioon, hän ja Otto eivät puhuneet samalla tavalla määrättömästi kuin aiemmin tai käyneet yhtä usein kävelyillä. Toki silloin tällöin, mutta eivät joka iltakaan. Otto malttoi kyllä odottaa jonkin aikaa, niin kuin Nilskin. Molemmat olivat varmasti aivan yhtä tyytyväisiä saadessaan syventyä välillä rauhassa omiin toimiinsa.

Kun päivät kuluivat, Otto ajautui ehkä hieman liiankin etäälle ja uppoutui liiaksi työasioihinsa. Hän viipyi työmaillaan myöhään iltaan - niin myöhään, että Nilskin oli usein ennättänyt lopettaa oman uurastuksensa. Palatessaan Otto ei yleensä vaikuttanut pystyvän keskittymään kunnolla oikein mihinkään, vaan näkyi haparoivan ajatuksissaan edelleen jossain aivan muualla. Hän taisi olla huolissaan jostain. Millaiseen suohon hän oli mahtanut upottaa itsensä? Nils kysyi asiasta pari kertaa, mutta Otto vakuutti, ettei huolta ollut, ja terästäytyi hieman. Ehkä murheet sitten liittyivät vaikkapa kadonneeseen talikkoon, tai ehkä Otto oli unohtunut laskeskelemaan torpan tekoon vaadittavia tunteja. Nils ennättäisi joskus tivata asiaa tarkemmin, jos se ei vaikuttaisi ratkeavan itsekseen. Toisaalta miehen neuvottomuus alkoi jo närkästyttää häntä hieman - aivan hieman. Olisiko Nilsin todella pitänyt auttaa häntä jokaisen pienenkin kuopan ylitse? Hänellä ei välttämättä ollut määrättömästi aikaa sellaiseen, eikä hän voisi olla kaiken aikaa tukemassa miestä.

Muutakin oli vinossa. Nilsistä alkoi tuntua, että hänen puheensa kävivät nykyään välillä Oton hermoille. Itse asiassa hän oli aika varmakin, että asia oli niin: hän huomasi kyllä kurtistuvat kulmat ja pois kääntyvät katseet. Sellaisia ei ollut ollut koskaan aiemmin sen jälkeen, kun Otto oli aikoinaan alkanut katsoa häntä silmiin. Nils tiesi kyllä käyvänsä toisinaan joidenkuiden hermoille puhuessaan liikaa, mutta hän oli luullut tietävänsä, ettei Ottoa haitannut. Tämähän oli aina ennen suorastaan loikoillut tyytyväisenä hänen puhetulvansa vietävänä ja tuijotellut häntä viehättyneenä. Yleensä Nils ei piitannut häneen närkästyneistä ihmisistä, mutta jos jopa Otto oli nyttemmin sitä mieltä, että hänen olisi parempi olla hiljaa tai puhua jostain muusta... Miten hiljaa Nilsin olisi kuulunut olla? Mistä hänen olisi muka - -? No jaa, Otollahan oli yleensäkin taipumusta uupua loputtomiin puheisiin ja melskeisiin, ja nyt hän raatoi enemmän kuin ehkä koskaan - murehtien samalla jotain.